Uskallatko kertoa, jos mielesi on sairastunut?

9.7.2018


Kaveri kirjoittaa Facebookiin hypänneensä trampan ohi ja jalka on paketissa viisi viikkoa. Alle satelee pahoitteluja, tsemppiä, pikaista paranemista ja muita empaattisia toivotuksia. Toinen tuttu kertoo olevansa kevään aikana neljättä kertaa poskiontelon tulehduksessa. Tsemppitoivotuksia, veikkauksia tulehduskierteen syystä, luonnollisia hoitokeinoja, piristäviä hymiöitä. 

Monestiko olet törmännyt kaverisi kertovan avoimesti mielenterveyden haasteista? Mielen sairauksista. Työuupumus - se on vielä suhteellisen helppo kertoa. Olet siis ahkera työntekijä ja hoidat hommasi liiankin tunnollisesti. It's ok. Nyt iisimpää vaihdetta kehiin ja lepoa. Synnytyksen jälkeinen masennus - tuollaisenkin näkee välillä kerrottavan. Aika usein sitten, kun lapsi on jo leikki-ikäinen. Kun tapahtuneesta on jo turvallisen verran aikaa. Jep, olit uusi äiti, hormonit pistivät kropan sekaisin, tavallinen juttu. Myötätuntoa ja ymmärrystä. 

Entä jos siirrytään hieman vaikeampiin aiheisiin. Syömishäiriö - monestiko olet nähnyt jonkun puhuvan avoimesti aiheesta, etenkin silloin, kun se on juuri ajankohtainen? Ahdistuneisuushäiriö? Masennus? Kaksisuuntainen mielialahäiriö? 

Mielen sairaudet ovat edelleen tabu 


Miksi psyykkisistä sairauksista on edelleen niin vaikea puhua? Uskon, että pääasiallinen syy on leimautumisen pelko. En halua kertovani sairastavani masennusta, koska voin varmasti sanoa hyvästit töissä ylennystoiveille sen myötä. En halua kertoa sairastavani ahmimishäiriötä, koska ystäväni ehkä käyttäytyvät sen jälkeen seurassani eri tavalla. 

Toinen syy on varmasti se, että koska asia on tabu ja koska mielenterveyden vaikeuksia näkee julkisuudessa niin harvoin, ei niihin osata oikein reagoida sopivalla tavalla. Ahdistushäiriöstä kärsivää kehoitetaan ottamaan elämä vähän rennommin ja keskittymään positiiviseen. Ei auta. Bipolaarisuus ja moni muu ovat vieläkin vieraampia, joten siihen on hankala keksiä mitään empaattista ja auttavaa sanottavaa. Ainakin paljon vaikeampaa, kuin siihen hajonneeseen nilkkaan. 

Harva meistä tietää, millaista on elämä vaikkapa ahdistuksen kanssa. Kuinka se ottaa vallan ja vääristää koko elämän. Kuinka jokainen aamu ja/tai ilta voi olla taistelu. Emme osaa arvioida, miten kauan toipuminen kestää, tai voiko sairaudesta koskaan toipua. Emme tiedä miten paljon sairaus vaikuttaa läheisten elämään. Ihan ymmärrettävää, että sanoja voi olla hankala löytää. 


Paineet harteillamme


Kuluneen kevään aikana luimme Kate Spaden, Anthony Bourdainin ja Aviciin itsemurhista. Itsemurhatilastot ovat nousseet viimeisen 20 vuoden aikana 25 %*. Silti mielisairauksia ympäröi vahva stigma ja häpeän tuntemukset. Etenkin niillä ihmisillä, joilla näennäisesti on "kaikki". Ne, jotka ajavat tyylikästä autoa, tekevät ruokaostokset Stokkan herkussa ja kuljettavat lapsiaan erilaisiin harrastuksiin. Ovat menestyneitä yritysjohtajia tai tunnettuja esiintyjiä. Mutta kun juttu on se, että sairaus ei katso statusta. Se voi iskeä rikkaaseen tai köyhään, yksinäiseen yvonneen tai sosiaaliseen simoon. 

Nykyaikana onnellisuudesta on tullut minimivaatimus. Siinä, missä ennen riitti värikäs arki ylä- ja alamäkineen, nyt vaadimme itseltämme ammatillista kehitystä, jatkuvasti siistin kodin, hyvin käyttäytyvät lapset ja laajan ystäväpiirin. Näemme päivittäin sosiaalisesta mediasta esimerkkejä siitä, miten näennäisesti kaikilla muilla elämä sisältää vain täydellisiä rakennuspalikoita. Tämän hetken ilmapiiri etenkin pari-kolmikymppisten naisten kohdalla sisältää niin valtavasti ilmaan kirjoitettuja vaatimuksia, että on jo ihme, jos itseensä voi olla täysin tyytyväinen sellaisena kuin on. 

Koetetaan jokainen muistuttaa sekä itseämme, että läheisiämme, että riitämme juuri näin. Sotkuinen koti, ruokakaupassa hermoromahduksen saavat lapset, sairastelukierre, epätoivon tunteet... ne ovat kaikki aitoja elämän palasia ne. 



Mitä minä voin tehdä? 


Jos joku ystäväsi kertoo sosiaalisessa mediassa tai kasvotusten sairastavansa psyykkistä sairautta, suhtaudu siihen avoimin mielin. Jos et tiedä, kysy. Masentunut ei tosiaan ehkä kaipaa erityisiä tsemppilauseita. Aina on kuitenkin sopivaa luoda uskoa tulevaan ja muuten voi vain reilusti kysyä, että miten toinen jaksaa tällä hetkellä. Saatko tarpeeksi apua ja tukea? Onko jotain, mitä voisin tehdä? Mennäänkö joku päivä kahville tai tulisinko hetkeksi hoitamaan lapsia? 

Jos tätä sattuu lukemaan joku, jolla on mielen sairaus, älä häpeile sitä. En tarkoita, että kenenkään tarvitsee omia asioitaan jakaa yhtään sen enempää, kuin mitä haluaa. Toki suosittelen aina puhumaan jollekin, mutta ehkä siihen riittää oma puoliso, äiti tai ystävä. Älä missään kohtaa kuitenkaan häpeä itseäsi tai tunne huonommuutta. Et ole yksin, sairaus ei ole sinun vikasi tai kerro mistään epäonnistumisesta. Jos rohkeutta piisaa, niin kerro ääneen sairaudestasi. Kerro, miten se sinuun vaikuttaa ja millaista apua olet saanut. Parhaimmillaan olet isona vertaistukena jollekulle, sillä kuten sanottu, näitä aiheita ei tänä päivänä vielä liikaa somessa ja blogeissa näy. 

Seuraan Instagramissa ihanaa ja aitoa @dariadaria -tiliä, jossa kirjoittaja otti tämän aiheen hetki sitten esille. Jaoin hänen tekstejään ja koin vahvaa halua tuoda itsekin teemaa esille. Sain hyvää palautetta ja kannustusta jakaa ajatuksia blogissakin. Kiitos teille, tässä nyt teksti, jolla toivon olevan edes vaikka pieniä positiivisia vaikutuksia. 

👓 Luitko jo saman tyyppisen teksin "En olisi koskaan arvannut" - elämä somepinnan alla?


* lähde: https://bigthink.com/brandon-weber/cdc-u-s-suicide-rates-have-increased-by-25-in-the-last-20-years

2 kommenttia:

  1. Hyvä teksti. Erilaiset mielen vinksahdukset ovat todella yleisiä, minkä huomaa vasta sitten, kun joku rohkaistuu asiasta kertomaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Juuri jonkun kanssa juteltiin, että melkein kenen tahansa kanssa kun alkaa aiheesta juttelemaan, niin jos keskustelukaveri itse ei ole käynyt terapiassa, niin joku läheinen ystävä tai muutamakin on. Siitäkin tämä ajatus tuoda asiaa esiin lähti, että miten voi olla, että terapiakin on NIIN tavallista, mutta silti ihmiset kokevat sen häpeällisenä tai ainakin arastelevat puhua asiasta.

      Poista

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan