Kuusi vuotta sitten sanoimme toisillemme "tahdon". Ja voin sanoa, että nuo vuodet ovat siitä eteenpäin olleet sellaista kyytiä, että enpä ole näitäkään kuvia pahemmin ehtinyt fiilistelemään. Haluatteko tietää pari hauskaa "salaisuutta" meidän häistä? 

Me menimme naimisiin 23.2. ja Nooa syntyi 5.10. Tästä voi päätellä, että olin hääpäivänämme raskaana. Kärsin alkuraskauden järkyttävästä väsymyksestä ja pahoinvoinnista. Sen lisäksi olin yllättäen joutunut samalla viikolla (!!) pieneen leikkaukseen, minkä takia en pystynyt istumaan ja kävelinkin vain hitaasti. Tämän kaiken lisäksi olimme seuraavana maanantaina lähdössä häämatkallemme Thaimaahan ja Kiinaan. 

Uskomatonta, mitä kaikkea elämä osaakaan heittää kerralla eteen, mutta näin vain vietimme ikimuistoisen hääjuhlan pakkasen keskellä Joensuussa. En edes ihan muista miksi päädyimme talvihäihin. Alunperin olimme miettineet keväthäitä, mutta jotain aikataulujuttuja siihen tuli ja toisaalta aloimme innostua talvihäiden tunnelmallisuudesta. Ja jäipä siitä pois se ainainen jännääminen kesällä siitä, sataako vai ei. Menimme naimisiin Joensuun kirkossa ja vietimme hääjuhlat Huhmarissa Louhi-ravintolassa, joka on kallion sisään louhittu oikein tunnelmallinen paikka. 

Kuvien laatu ei ole ihan terävin, mutta tehtävänsä ne ajaa. Muistuttaa meitä siitä kaikista tärkeimmästä, mikä pikkulapsiarjessa niin äärettömän helposti unohtuu. Tälläkin viikolla olen tiuskinut ja mököttänyt käytännön asioiden kaatuessa päälle. Mutta niin häiden vuosipäivänä kuin kaikkina muinakin päivinä olisi hyvä muistaa, että "minä valitsin sinut". Valitsin sinut siksi, koska heti alusta asti tiesin, että tässä on se, mitä olen kaikki vuodet etsinyt. Ja siitä olen edelleen ihan yhtä varma. 

Kiitos näistä vuosista, kiitos kaikista tulevista jo etukäteen. Kiitos ystäville ja sukulaisille ihanista juhlista - ja kiitos uusista ystävistä, joita on tullut elämään mukaan noiden juhlien jälkeen. Ja kiitos siitä Nooa-nimisestä salamatkustajasta sekä isoveljeä seuranneesta pienestä termiitistä. Tätä on hyvä elämä. 

Löytyykö siellä muita, jotka ovat viettäneet talvihäät? 💙✨

Elämäni ruuhkassa

On perjantai-ilta ja kello melkein yhdeksän. Lapset on juuri saatu nukkumaan ja molemmat istuvat omilla tietokoneillaan töitä tehden. Jos oikein saisi haaveilla hauskasta perjantai-illasta, niin ehdittäisiin molemmat katsomaan Sohvaperunat, yhdessä! 

Näin siinä sitten kävi, että elämä, joka vielä kuukausi sitten oli suhteellisen väljää, laittoi turbovaihteen päälle ja tässä sitä mennään. Tämä rakas harrastukseni, eli blogi joutuu nyt selvästi lapsipuolen asemaan (mikä kamala sanonta!!) ja mietin jopa, laittaisinko koko blogin hetkeksi tauolle. Toisaalta, en ehkä halua määrittää mitään selkeitä taukoja tai tauottomuuksia. Te, jotka ihanasti seuraatte blogia säännöllisesti - täällä ollaan, vaikka blogi seuraavien kuukausien ajan päivittyisikin harvemmin. 

Viikkoni työssä käyvänä äitinä

Meidän tämä viikko alkoi aika karsealla tunnelmalla. Minulla oli koskenut koko sunnuntain mahaan ja tiesin saaneeni Lukalta hänellä olleen vatsapöpön. Oletin kuitenkin maanantaina aamulla pirteänä lähteväni seiskalta töihin. Mutta siinä vaiheessa, kun viideltä en kyennyt oksetukseltani muodostamaan edes kokonaisia ajatuksia ja kuudelta viestin näpyttely esimiehelle sai pään ja mahan pyörimään, tiesin toisin. Ja en ollut ainut. Me molemmat aikuiset saatiin yhtä aikaa tuo kamala vatsatauti. Papa oli aloittanut pöntön halailun jo aiemmin yöllä ja hänen vointinsa oli muutenkin parempi (lue: pystyi kävelemään ja ajamaan autoa), joten hän vei lapset hoitoon. Sitten saimme yllättäen ihan kokonaisen päivän kahdestaan kotona!! Toinen yrjöämässä ylhäällä ja toinen alhaalla. Välissä voimat riitti huikata toiseen kerrokseen, että "miten siellä menee?", johon vastaus oli molemmilla "aika huono olo." 

Maanantaina illalla oli vielä heikko olo, enhän ollut syönyt koko päivänä yhtään mitään. Sain kuitenkin kaurapuuroa hieman alas ja mietin, että jos aamullakin saan syötyä puuroa, niin lähden töihin. Mietin kuitenkin uudelleen seuraavana yönä kolmen aikaan, kun Nooan huoneesta kuului ensin yskimistä, sitten oven avautuminen ja sitten.. no.. tiedätte kyllä mitä. Lapsen ohjaaminen vessanpöntölle, silittely ja lohduttelu. Käytävän ja ovien (miten se lentääkin joka puolelle?) siivoaminen ja yöksi patjalle pojan huoneeseen. Sankon viereen. 

Tiistai meni myös siis kotona. Toisella kädellä rakensin legoja ja toisella kädellä roikuin etänä kaksi tuntia kestäneessä kuukausipalaverissa mukana.

Keskiviikkona papalla oli pitkä päivä, joten vietin illan lasten kanssa kotona. Luka on ollut to-del-la kiukkuinen tapaus ja onkin saanut lempinimen Kiukkis. Tuo keskiviikko oli kuitenkin mukava poikkeus ja vältyttiin isommilta raapimilta, raivokohtauksilta ja puremisilta. 

Torstaina otin takaisin missattuja työtunteja, kun papa pystyi hakemaan pojat. Tein sellaisen 11 tunnin työpäivän. Illalla Nooa nukahti seitsemältä sohvalle ja olin aivan varma, että nyt iski joku tauti taas ja aloimme vetää pitkää tikkua kumman on enemmän pakko päästä huomenna töihin. Onneksi olin väärässä. 

No niin, nyt on siis perjantai. 

Voin kertoa, että olen aika naatti. Hoidin yhden roikkumaan jääneen työasian ja nyt tulin tänne kirjoittamaan teille ajatuksen virtaa. Edessä on viikonloppu, joka se tarkoittaa minulle kahta päivää lasten kanssa, papan ollessa töissä molemmat päivät. Onneksi meillä on ilo saada mummi tänne kylään huomenna. Vaikka hänen terveys onkin taas huonona, on se pojille suuri ilo - ja minulle tietenkin myös.

Mutta ei tässä oikeastaan tämän kummempia. 

Ai niin, päiväkodissa on täitä. Kuivausrumpu hajosi ja imurin laturi tippui seinältä. Sadatta kertaa. Kukaan ei ehdi tai jaksa hoitaa näitä asioita kuntoon. Niin ja pitää tapella vielä sen hemmetin puhelinliittymän kanssakin. Ja kuka voisi selvittää yhden auki olevan vakuutusasian? 

Ainiin, papa sentään muisti tänään käyttää Nooan puheterapiassa!

Enää jää vaan jäljelle kysymys, mitä kaikkea me ollaan unohdettu? 

Pitäisikö mennä tarkistamaan, että molemmat lapset nukkuvat omissa sängyissään, ettei kumpaakaan unohdettu päiväkotiin? 

Ruuhkavuodet - elämä kuin aamuliikenne kehä ykkösellä 💛

Synttärikatsaus vuosien taakse

Heippa vaan, se on kuulkaa helmikuun viides, Runebergin tortun päivä ja meikämamman synttärijuhlat! Pojat olivat hankkineet kaksi pientä konfettipyssyä ja ampuivat niillä ilman täyteen kiiltäviä punaisia sydämiä, kun tulin alakertaan. Siinä oli synttäripäivän aloitus kohdallaan. Nyt ikää on 37 vuotta, mutta millaista oli elämä kun olin 27? Tai 17, tai vasta 7? 

Pirita 7v.

Seitsemänvuotias Pirita asui Joensuussa ja oli eskarissa. Päiväkodista olin vapaalla, koska edellisenä syksynä oli syntynyt pikkusisko ja äiti oli vauvan kanssa kotona. Kävin vain esikoulupäivinä päiväkodissa ja muuten olin kotona. Osasin jo lukea ja kirjoittaa ja olin valtavan innokas askartelemaan ja tekemään kirjoja. Laskettelu oli siistein harrastus ikinä ja olin vähän ihastunut päiväkodissa Ottoon, joka lasketteli myös. Parhaat kaverit olivat päiväkodista Outi ja naapurista Anne. Tämä oli viimeinen vuosi, ennen kuin tapasin Katariinan, joka on sieltä asti ollut paras ystäväni. 

Pirita 17v.

Seitsemäntoistavuotiaana tyttö on kauneimmillaan ja jotenkin pikkuvanhana sieluna muistan ymmärtäneeni tuon tuolloin. Muistan katsoneeni luokkakuvaa ja jotenkin epäuskoisena todenneen, että se on sitten alamäki tästä vaan eteenpäin :D Asuin Onttolassa vielä viimeistä vuotta kahden vanhemman perheessä. Tuota seuraavana vuonna isäni lähti, emmekä sen koommin ole olleet tekemisissä. Harrastin intohimoisesti tanssia. Olin päässyt mukaan joensuulaiseen Cat People -ryhmään, jonka kanssa teimme keikkoja ja treenasimme kisoihin. Kävin Joensuussa norssin lukiota ja tykkäsin erityisesti fysiikasta, kemiasta ja englannista. Noihin aikoihin minulla oli ensimmäinen oikea poikakaveri. Seurustelu kesti kolme kuukautta, mikä tuossa iässä oli ikuisuus. 

Pirita 27v.

Kaksikymmentäseitsemänvuotias Pirita oli töissä tv-alalla. Asui Kalliossa ja vietti opiskeluvuosien jatkoksi sopivasti osuneita sinkkuvuosia. Tai no, ainahan sitä joku poikakaveri oli siellä ja täällä. Nyt kun mietin, niin aikalailla helmikuussa 2009 erosimme silloisen poikakaverin kanssa, jonka kanssa myös asuimme hetken yhdessä. Aloimme suunnitella töissä kaveriporukalla kesäksi Kaakkois-Aasian reppureissua. Kärsin vielä jonkin verran syömishäiriöstä, mikä näkyi hoikkana olomuotona sekä valtavana stressinä. Elämä oli kuitenkin tuolloin hyvin huoletonta, rakastin shoppailua ja tanssimista edelleen. Vietin lähes kaikki illat Step Up -tanssikoululla. Seuraavana vuonna tulisin tapaamaan miehen, josta tulee aviopuolisoni ja lasteni isä. 

Pirita 37v.

Kolmekymmentäseitsemänvuotias Pirita on aikuinen. Enää ei voi oikein laskea itseään nuorisokategoriaan, vaikka mielelläni itseäni vielä nuorena naisena ajattelen. Minulla on kaksi pientä lasta. Se määrittelee tällä hetkellä minua aika paljon ja saakin tehdä niin. Nooa on viisi vuotta ja Luka puolitoista. Asumme kivassa rivitalon pätkässä kauniilla asuinalueella. Olen aloittanut juuri hoitovapaan jälkeen uudessa työpaikassa. Harrastuksille ei jää liiemmin aikaa, mutta koetan säännöllisesti käydä lenkillä sekä salilla. Neulominen rentouttaa. Opiskelen terveystieteitä avoimessa yliopistossa, mikä nyt kuitenkin on pienellä tauolla uuden työn alkamisen takia. Pidän elämässä tärkeinä asioina perhettä, rakkautta, musiikkia, läheisistä välittämistä, hyvää ruokaa ja huumoria. Ihan niin kuin seitsemänvuotiaanakin. 

Hyvää syntymäpäivää, nuorelle aikuiselle naiselle, minulle! 

Yllätys nimeltä Zeropoint

Blogissa on ollut hieman hiljaista viime aikoina ja kuulkaa, siihen on syynsä. Olen aloittanut uudessa työssä! Moni varmasti jo tiesikin sen instan tai muiden kanavien välityksellä. Hoitovapaa päättyi siis juuri silloin, kun olin suunnitellutkin - ainut vaan, etten palannutkaan vanhaan työhön, vaan hyppäsin uuteen joukkueeseen. 

Omat työt someen?

Olen aiemmin pitänyt sellaista linjaa, etten blogissa (enkä juuri muuallakaan somessa) tuo esiin työnantajaani. On vaikeuksia löytää järkiargumentteja sille, miksi nyt aion tehdä poikkeuksen. Jotenkin vain tuntuu kivalta tässä kohtaa kertoa, missä olen töissä ja miksi tänne päädyin. Kyselin eilen mielipiteitä Instagramin puolella siitä, tuodako omat työt someen. Yli 80 % vastaajista oli sitä mieltä, että työn voi hyvin tuoda somessa esiin. Sain myös hyviä perusteluja, jotka oikeastaan kaikki allekirjoitan itse myös. Työ todella on niin suuri osa ihmisen elämää, viettäähän sen parissa arkisin enemmän aikaa, kuin perheen kanssa, joten miksipä ei. 

Toisaalta on pitkä lista ammatteja, joita ei ehkä ole niin hyvä idea tuoda isosti esiin somessa. Aina tulee myös muistaa muiden ihmisten oikeussuoja ja vaitiolovelvollisuus, joita tietenkään ei saa loukata. Ja se, ettei sitä työnantajaa nyt ole ihan sopivaa raivokkaasti mollata missään forumilla. 

Mikä Zeropoint ja miksi? 

Aloitin siis tällä viikolla työt yrityksessä, nimeltä Zeropoint. Me tehdään laadukkaita, vastuullisesti tuotettuja kompressiovaatteita. The world leader in sustainable compression - as we say in London. Oletko ennen kuullut kompressiovaatteista? Kompression idea tiivistetysti on se, että se puristaa kudoksia kasaan, mikä luo painetta ja auttaa verta palaamaan sujuvammin sydämeen ja sitä kautta pieneen verenkiertoon uudelleen hapettuvaksi. Verenkiertohan joutuu tekemään töitä painovoimaa vastaan noustessaan ylöspäin. Jokainen varmasti tietää, miten raskailta, turvonneilta ja kipeiltä jalat tuntuvat pitkän seisomisen jälkeen. No, eipä tunnu, jos käytät kompressiosukkia. 

Kompressiovaatteet ovat hyödyksi monelle. Itse käyttäisin sukkia ehdottomasti lennoilla, pitkillä automatkoilla ja työpäivinä, jolloin olen vaikkapa messuilla ja joudun seisomaan koko päivän. Raskaana oleville nämä ovat ihan must. 

Suurin käyttäjäryhmä kompressiovaatteille on kuitenkin tällä hetkellä urheilijat. Esimerkiksi Suomen olympiajoukkue käyttää Zeropointin kompressiovaatteita. Urheilijoille kompressiosta on vielä lisää hyötyä. Kudoksien puristuessa hieman tiiviimmin kasaan, lihasvärinä suorituksen aikana vähenee, joten lihakset eivät kipeydy niin paljon. Sama funktio tekee myös sen, että hermosto välittää tehokkaammin tietoa asennosta ja tarkkuutta vaativat suoritukset sujuvat paremmin. Kompressio auttaa valtavasti myös palautumisessa, sillä se edesauttaa kuona-aineita poistumaan lihaksista. 

No niin, nyt olet jo lähes kompression asiantuntija! Mitkä sitten olivat ne syyt, miksi päädyin Zeropointille töihin? 

1. Liikunta, urheilu ja terveys

Aloitin nyt hoitovapaalla opiskelemaan avoimessa yliopistossa terveystieteitä. Syynä se, että terveyden teemat tuntuvat itselle todella tärkeiltä ja kiinnostavilta, ja toivoinkin pääseväni jossain vaiheessa tekemään töitä tälle alalle. Ja padapimpadabum! Tässä sitä ollaan! Välillä pitää ihan hieroa silmiä, että saanko oikeasti työaikana lukea tutkimustietoa kompression vaikutuksesta laskimoläppien toimintaan. Jokin hauska yhteys silläkin, että opiskelin KTM-tutkinnon Jyväskylässä ja terveystieteen opiskelu tapahtuu Jyväskylän liikunnan laitoksen alaisuudessa - ja Zeropointin tuotteet perustuvat juurikin Jyväskylän yliopistossa tehtyyn kolmen vuoden tutkimukseen ja testaukseen. 

2. Kestävä kehitys / vastuullisuus

Jotta homma vielä vähän paranisi, arvaapa käyttääkö Zeropoint tuotteissaan kierrätysmateriaaleja? KYLLÄ! Aah, mikä ihana tieto. Tällä on minulle henkilökohtaisesti tosi paljon merkitystä ja uskon, että on monelle muullekin. Zeropoint käyttää lähes kaikissa tuotteissaan Econyl-nimistä matskua, jota tehdään meristä ja kaatopaikoilta kerätystä nylon-jätteestä. 

3. Hyvä porukka 

Koska siellä töissä nyt todellakin vietetään kahdeksan tuntia päivässä, on ihan hirveästi merkitystä sillä, keiden kanssa töitä tekee. Meidän yritys on pieni, joten siinä korostuu ihmisten persoonat. Olen todella onnellinen siitä, että minulla vaikuttaa olevan aivan mahtava esimies. Hänellä on rautainen kokemus alalta, joten uskon, että pystyn itse oppimaan paljon. Lisäksi hän on todella fiksu ja tuntuu ymmärtävän hyvin, että työ ei kuitenkaan ole koko elämä, vaan elämästä pitää osata nauttia, eikä pingottaa liikaa. Rakastan sitä, että meillä töissä saa olla oma itsensä, kuunnella musaa ja heittää vitsiä. Niin ja vähän vaikka jumpata välillä. 

4. Työn sisältö

Tein eilen sähköpostiin kansiot asioille, joiden parissa tulen tekemään töitä ja pysähdyin hetkeksi katsomaan niitä. Ihanko totta, saan tehdä töitä juuri näiden kaikkien juttujen kanssa? Jos nyt vähän kuitenkin jätän työnkuvaani blurriksi ja tyydyn toteamaan, että odotan jo maanantaita, että pääsen taas tekemään töitä itseä innostavien aiheiden kanssa. 

Kaikesta mahtavasta fiiliksestä huolimatta on todettava, että onhan tämä ihan valtava muutos. Ihan pelkästään hoitovapaalta töihin paluu on muutos. Työpaikan vaihto on muutos. Uudelle toimialalle ja eri tyyppiseen yritykseen hyppääminen on muutos. Eli yhteensä Aika Iso Muutos. Lasten päivähoidon alku. Se, että joudun kulkemaan autolla työmatkat ja istun raivostuttavassa ruuhkassa pahimmillaan tunnin iltapäivisin. Matkan ollessa vain 20 kilometriä. 

Luka reagoi päivähoidon alkuun olemalla iltaisin kiukkuinen ja boikotoimalla äitiä kaikin keinoin. Siis aivan huvittavaa jopa. Minä en kelpaa edes potalle käyttämään, jostain nukuttamisesta tai syliin ottamisesta puhumattakaan. Naama vääntyy heti itkuun ja kuuluu vaan surkea "papaaaaa...". Tämä siis silloin, jos ollaan kaikki kotona. Huomenna papaaaaa nimittäin on koko päivän töissä ja vähän toivon, että minä kelpaisin edes vähän. Niin joo, viikonloputkin muuttuivat nyt taas niin, että ollaan vain lauantai kaikki vapaalla. 

Olenkin karsinut kalenterista kaiken ylimääräisen nyt seuraavien kuukausien ajalta ja keskityn töihin sekä olemaan lapsilleni edelleen äiti. Onneksi pystyn ensi viikolla pitämään pari etäpäivää, niin skippaan ajomatkat ja ehdin vaikkapa käväisemään salilla ennen poikien hakua. Tai ottamaan päiväunet. 

Tällaista on meidän uusi arki täällä! Yhteenvetona voisin sanoa samaa, kuin urheiljat suorituksen jälkeen; olen väsynyt, mutta onnellinen. 

Kuvat: Zeropoint