Mikä avuksi, kun lapsi ei syö?

15.6.2018


Tänään minulla taas meinasi mennä hermot. Laitan sosetta lautaselle ruoka-aikaan ja alan syöttämään vauvaa. Lusikka on vihollinen. Se täytyy heittää mahdollisimman pian pois äidin kädestä ja sotkea ruoka pitkin pöytää. Lautasen olisi hyvä päätyä lattialle. Okei, entäs sormiruokailu? Entäs jos vauvalle antaa lusikan? Entä jos sen antaa sotkea, entä jos samalla laulaa, leikittää, jodlaa? 

Mitä jää äidille tehtäväksi, kun vauva ei tykkää syödä? 

Muistan kipeän hyvin tämän saman esikoisen vauva- ja taaperoajalta. Sen, kun viisi kertaa päivässä koetat keksiä ravinteikasta ja maistuvaa ruokaa, jonka lapsi kerta toisensa jälkeen tyrmää. Ei maistu. Isomman pojan kanssa jossain reilun vuoden tietämillä paino jopa lähti laskuun, koska ruoka vain ei maistunut. Se äidin tuska, minkä ainakin minä koen, kun lapsi ei syö. Monet muut raivarit ja kitinät on helpompi kestää, kuin se, että toinen ei syö. En ihan ymmärrä, miksi asia ottaa jotenkin niin kovasti hermoon - siinä täytyy olla kysymys jotenkin rakkaimman hengissäpitämisestä. Että jotenkin tulee sellainen alkukantainen huoli, että tämä lapsi ei selviä, jos se ei syö. Vaikka onneksi se nyt ei ihan näin suoraviivaista ole. Vähintäänkin asia turhauttaa.

Anteeksi, siis kuka söi ja minkä verran? 


Vanhemman pojan kohdalla saimme lääkäriltä lähetteen syömishäiriöklinikalle, jossa ensialkuun olisi videoitu pojan ruokailutilannetta ja tutkittu sitä, mistä vastahakoisuus syömiselle johtuu. No, elämä hoiti tämän homman sillä tavalla, että päivähoito alkoi. "Söi kaksi lautasellista", todettiin kerta toisensa jälkeen tarhapäivän päätteeksi ja joka kerta minä varmistelin, puhutaanko varmasti oikeasta lapsesta. Siis käsittämätöntä! Söi. Söi lautasen tyhjäksi. Söi vielä lisää!? En vielä tähänkään päivään mennessä tiedä tarkasti mistä oli kyse, ehkä ryhmäpaine, mutta päiväkodissa tämä poika oppi syömään. Vielä neljävuotiaaksi hän oli todella huono syömään kotona ja kaikki leikit, lahjonnat ja konstit olivat käytössä. Nyt lähempänä viittä ikävuotta hän syö ihan ok sekä hoidossa että kotona. 

Parahiksi niin, että pienempi voikin aloittaa saman rumban. 

Pikkuveli ei ole ehkä yhtä mahdottoman vaikea tapaus, sillä hänelle maistuu kuitenkin makeat syömiset. Banaani, hedelmäsoseet, marjat ja marja-banaani-kaurajugurtti. Myös itse syödyt leivänmurut menevät. Maidon hän aina juo hyvin. Suolaisten ruokien kanssa joudun kuitenkin itse käymään samoja tunteita läpi, kuin Nopsunkin kanssa. Mitä minä teen väärin? Missä vaiheessa tein jotain väärin, että tämä syöminen on taas näin vaikeaa? Nasuhan söi silloin 4-5kk iässä tosi hyvin. Avasi suunsa, kun lusikka lähestyi. Ai että, saisipa kokea sellaisen taas! 


Sormiruokailu pelastukseksi? 


Olen kokeillut sormiruokailua ja se toimii ehkä hivenen paremmin. Etenkin jos kyseessä on bataatti, banaani tai muut makeampi. Kanavartaat ja kalapihvit syljetään suusta pois. Ja jessus millainen sotku tuosta tulee. Ruoka hierotaan naamaan, levitetään pöydälle, pudotellaan lattialle ja kuorrutetaan sekä tuoli että paita syötävällä. Suuhun päätyy pieni osa ja siitäkin puolet mukelletaan takaisin käteen - pöytään levitettäväksi. 

Juuri tällä hetkellä huonoa syömistä selittää varmasti korvatulehdus ja pian esiin tuleva toinen ylähammas. Silti nämäkin asiat tiedostaen, tänään meinasi itsellä pipo kovasti kiristyä, kun sekä ruoka että äiti miellettiin lounaalla pahimmiksi vihollisiksi. Myönnän, että kävin vessassa vähän rauhoittumassa, että kiukuttelisi vauvalle. Ei vauva sitä tietenkään tahallaan tee, ei tietenkään! Mutta olepa siinä äitinä - viisi kertaa päivässä saman tilanteen äärellä. 

Luon toiveikkaan katseeni vuodenvaihteeseen, kun Nasukin menee hoitoon. Jospa siellä sitten. 

Luulen, että olen jo melko monet taikatemput näiden viiden vuoden aikana kokeillut, mutta kerro silti, jos sinulla on takataskussa joku ässä, jolla vauvan/taaperon saisi syömään! 


"En olisi koskaan arvannut" - elämä somepinnan alla

12.6.2018



Tapasin viime viikolla viisaita naisia, jotka ovat vanhoja työkavereitani jo vuosien takaa. Olemme porukalla pitäneet yhteyttä ja tapaamme muutaman kerran vuodessa. Tällä kertaa meitä oli paikalla vain neljä ja ehkä sen takia keskustelut lähtivät menemään melko syvällisiin vesiin. Luontevaa tietysti olikin, sillä erästä meistä oli kohdannut suuri suru. Ilta jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni, sillä otimme esille erään tärkeän näkökulman - olisiko kukaan somesta arvannut?

Tuhat tykkäystä vai yksi ystävän soittama puhelu? 


Olen tätä aihetta jo aiemminkin sivunnut, mutta koen tärkeäksi ottaa sen jälleen kerran esille. Luen tällä hetkellä mielenkiintoista kirjaa... heh, "tällä hetkellä" on aika pitkä hetki, koska saan sitä pari sivua kerrallaan aina eteenpäin ja olen uusinut lainan jo kaksi kertaa... jossa tuotiin esille se, että viimevuosien aikana ihmisten läheisten ystävien määrä on tippunut keskimääräisestä kolmesta kahteen. Samaan aikaan meillä on satoja "ystäviä" Facebookissa ja kenties satoja seuraajia Instagramissa. On tutkittu, että Facebookin ystävien määrä ei itseasiassa lisää onnellisuutta lainkaan. Pidämme paljon yhteyttä ystäviin, kavereihin ja sukulaisiin tällä hetkellä kirjoittelemalla. Viestejä kulkee parhaimmillaan kolmea tai neljää kanavaa pitkin. Monelleko ystävälle soittelet? Montako ystävää näet säännöllisesti? Kirjoittamisessa ja lukemisessa jää puuttumaan niin paljon. Jo puhelimessa kuulet äänensävystä ja taukojen pituudesta paljon siitä, mikä jää sanomatta. Ymmärrät hetkessä, jos tuli sanottua jotain tyhmää. Jaat naurun reaaliajassa. Vielä parempi on kasvokkain kohtaaminen. Kohtaat siinä ihmisen kokonaisena ja se on meidän jokaisen minuudelle arvokasta. 


Surullisen tarinan lisäksi esille tuli muutama muukin tarina lähipiiristä, joita ei suureen ääneen oltu kerrottu. Kun mietimme noita ihmisiä ja sitä kuvaa, minkä he antavat (suurimmaksi osaksi sosiaalisessa mediassa, ehkä jopa työyhteisössä), päädyimme useamman kerran toteamaan, "en olisi koskaan arvannut". Instagram täyttyy värikkäistä ja terveellisistä ruoka-annoksista, Facessa kerrotaan olevan taas matkalla lentokentällä jonnekin lämpimään, kuvissa hymyilee aina samat iloiset kasvot. Mutta kukaan meistä ei tiedä, mitä pinnan alla tapahtuu. 

Eikä siinä mitään pahaa ole, jos itse käy vaikeita asioita läpi, voi olla hyväkin tarttua tiiviisti niihin hyviin hetkiin ja esimerkiksi ikuistaa niitä instagram-kuviksi. Mutta kun sosiaalinen media on tehnyt oman elämän muihin vertailun houkuttelevan helpoksi, on välillä hyvä muistuttaa itseään siitä, että joogatunti ja hymyilevät kasvot eivät kerro mitään siitä, millainen ihmisen päivä on oikeasti ollut.

Kysy kasvotusten, "miten voit?" 


Ja se mitä kertomatta jää, on yleensä jotain suurta. Useampi meistä jakaa harmitukset toistuvista flunssista, liian suurista hammaslääkärilaskuista tai valvottavasta vauvasta. Mutta entä kun kyseessä on läheisen kuolema, vakava sairaus, henkinen sairaus itsellä tai läheisellä... nämä asiat jäävät usein pinnan alle. Ne näkyvät kenties vain päivitysten hetkellisenä puuttumisena. 

Tällaisten asioiden kohdatessa eivät ne 400 faceystävää tule kysymään, että miten jaksat, voinko olla avuksi? Ne ovat ne läheiset ystävät, jotka näkevät tuskasi. Ne, joille voit sen kertoa. Ne, jotka tuntevat sinut, ymmärtävät ja osaavat valita hyvät lohduttavat sanat. 

Pitäkää siis huoli siitä, että teillä on elämässä läheisiä ihmisiä ja ystäviä. Kertokaa, että he ovat sinulle tärkeitä ja kertokaa silloin, kun on paha olla. Yksin ei saa jäädä eikä ketään yksin jättää.


Miten sinä teet, jaatko elämästäsi kaiken sosiaalisessa mediassa? 



30 asiaa, jotka haluan opettaa pojilleni

8.6.2018


Tätä blogia ennen kirjoitin toista blogia elämästäni äitinä. Ja sieltä huomasin aivan ihanan postauksen "30 asiaa, jotka haluan opettaa pojalleni". No, poikia on nyt kaksi, mutta opetukset voin edelleen allekirjoittaa.

Pojat, nämä on teille: 


1. Ole ystävällinen. Ihan kaikille.

2. Ole erityisen ystävällinen itseäsi vanhemmille, sekä tytöille/naisille.

3. Ei ole koskaan mitään mitä et voisi kertoa minulle. Kaikkeen löytyy ratkaisu.

4. Älä koskaan pidä asioita sisälläsi. Jos et voi puhua minulle, puhu jollekin, kunhan vain puhut.

5. Kaikki ihmiset ovat arvokkaita. Ja tasa-arvoisia. Ihan kaikki.

6. Älä koskaan epäile asettua heikomman puolelle. Jokainen meistä tarvitsee apua joskus.

7. Myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko. Aina.

8. Tunteiden näyttäminen on vahvuus, ei heikkous.

9. Opettele sanomaan pieniä kohteliaisuuksia.

10. Älä koskaan, koskaan käytä väkivaltaa. Mene vaikka metsään ja huuda tai hakkaa tyynyä.

11. Luota itseesi, olet tarpeeksi hyvä juuri noin.

12. Älä luota, kun tyttö sanoo syövänsä pillereitä.

13. Soita äitille. Tarpeeksi usein.

14. Halaa läheisiäsi. Tarpeeksi usein.

15. Käytä rohkeasti sanaa "rakastaa".

16. Voit valita oman tyylisi, mutta pidä huoli, että olet pessyt hampaat ja hiukset - ja että tuoksut raikkaalta ja hyvältä.

17. Liiku. Totuta itsesi siihen, ettet voi elää ilman liikuntaa, oli lajisi sitten mikä tahansa.

18. Ala anna oman egosi kasvaa suuremmaksi kuin sydämesi. Älä välitä ihmisistä, joilla näin on käynyt.

19. Pidä aina tililläsi hätävaraa.

20. Kun saat rahaa, käytä hyvällä omallatunnolla osa johonkin mukavaan ja laita osa säästöön.

21. Opettele pyytämään anteeksi.

22. Ystävät ovat elämässä aika hiton tärkeitä.

23. Tee jotain, mikä tekee tästä maailmasta kaikille paremman ja tasa-arvoisemman.

24. Älä koske energiajuomiin. Ne on myrkkyä.

25. Tiedosta se valtava vaikutus, mitä syömälläsi ruualla on kehoosi ja vointiisi.

26. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

27. Käytä aurinkorasvaa, sinulla on isäsi geenit.

28. Älä kiroile. Ellei ole ihan, ihan pakko.

29. Olet ihana, ainutlaatuinen ja arvokas.

30. Muista, että olen aina olemassa sinua varten. I've always got your back.


Rakkaudella, mama.


Ihanaa viikonloppua kaikille! 💝


CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan