"Öisin tässä metsässä kaikki tuijottivat tähtiä. Karhut ja muutkin. Ne istuivat suuren kuusen juurella, tuijottivat ja olivat vaiti. Silloin kun ollaan vaiti, ollaan hiljaa eikä sanota mitään." 

Me saimme loppukesää ilahduttamaan kirjapaketin, jossa on kolme tarinaa suloisesta karhusta, nimeltään Mur. Karhu on herännyt henkiin Kaisa Happosen mielikuvituksessa ja päätynyt tarinoiksi näihin kirjoihin ja kansiin. En tiedä, onko se tuo Pohjois-Karjalan metsistä ammennettu inspiraatio vai mikä, mutta jotain taikaa näissä kirjoissa tuntuu olevan. 

Tarinat kulkevat kuin laulu tai runo. Tekstiä on juuri sopivasti jokaiselle aukeamalle ja tykkään, miten tekstin tyyleillä on leikitelty. Puhumattakaan Anne Vaskon kuvituksista - siis näistä kirjoista voisi jokaisesta aukeamasta tehdä julisteen seinälle. Kirjoja on todellinen ilo lukea. 

Meillä Nooa aloitti nyt ekaluokan ja osaa jo lukea. Kovin pitkiä tarinoita hän ei vielä jaksa ja tällaiset Mur-kirjojen tapaiset lyhyet sadut ovat juuri sopivia. Luka taas arvostaa sekä Nooan lukemista että kirjojen värikkäitä kuvituksia ja sopivassa tahdissa etenevää, sopivan mittaista tarinaa. Keskittymiskyky kun ei ole yleensä kolmivuotiaiden vahvuus. 

Kirjoissa on sopivasti jännitystä ja tarinan kulku jättää tilaa myös lapsen mielikuvitukselle. Ja voinko vielä toisen kerran mainita, että en ole missään lasten kirjassa nähnyt näin sulavaa ja kaunista tekstin ja kuvituksen liittoa. Kuvat elävät, perspektiivit vaihtuvat, kuvitus ei kuitenkaan ole liian räikeä ja teksti, se tuntuu elävän myös. 

Lämmin suositus siis näistä lastenkirjoista. Meillä luettavana on nyt "Mur, eli karhu", "Mur ja tähti" sekä "Mur ja mustikka". Nyt lokakuussa on itseasiassa tulossa ihan uusi Mur-kirja, "Pisara kuonolla, Mur". Ei mikään ihme, että kirja on saanut kansainvälistäkin huomiota ja sen käännösoikeudet on myyty kymmenelle kielialueelle. 

Toivotamme paljon menestystä ja lähetämme lämpimiä karhunhalauksia Mur-karhulle! 

"Perillä on määränpää, polku on polku. Iso on iso. Ja pieni on pieni." 

30 vuotta ystävyyttä

Vuoden 1990 kesällä me muutimme Joensuusta Kontiolahdelle. Joensuun Noljakasta Kontiolahden Onttolaan. Asuinseutu siirtyi noin neljä kilometriä. Mutta se tarkoitti tietysti myös koulun vaihtumista. Olin käynyt Normaalikoulun ekaluokan Joensuun keskustassa ja muutin sieltä pieneen kyläkouluun Onttolaan.

Tai no, ei se edes ollut pienimmästä päästä kyläkouluja, mutta paljon luokkia oli yhdistettyjä. Kuten luokat 3-4 tai 5-6. Me tokaluokkalaiset sijoituttiin koulun päätyyn, vanhaan liikuntasaliin. Koulussa oli oma keittiö ja talonmies, joka asuin koulun yläkerrassa. Koulu oli kaikin puolin idyllinen, mutta myös hieman pelottava, koska osa opettajista oli hyvin vanhakantaisia, jotka eivät epäröineet vaikkapa nostaa uhmaavaa oppilasta tuolissa seinälle ja koululiikunta oman muistikuvan mukaan oli vaan hiihtämistä, yleisurheilua tai pesäpalloa. 

Tuolla koulussa oli kuitenkin Katariina. Toinen tokaluokkalainen, jolla oli sama toinen nimi, kuin minulla ja meidän syntymäpäivätkin toistensa peilikuvia. Ja pikkusiskot samanikäisiä. Joilla niilläkin sama toinen nimi. 

Tulimme hyvin juttuun silloin - ja siitä kymmenen, kaksi kymmentä ja nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Olen tästä ystävyydestä syvästi kiitollinen ja Kata onkin minulle ja pojille ihan perheenjäseniin lukeutuva ihminen. 

Kolmeakymmentä vuotta juhlistamaan lähdimme nyt Tallinnaan minilomalle. Tässä muutamia kuvia muistoksi. Sekä parhaat reissuvinkit: 

• Laivassa loungepaikat. Etenkin näin koronaviruksen aikaan aivan loistohomma. Etenkin sunnuntaina väsyneenä kotiin palatessa oli mahtava tietää, että voi rojahtaa pariksi tunniksi sohvan nurkkaan, käydä välillä naposteltavaa ja antaa vaan aaltojen kuljettaa kotiin. 
• Vegan Restauran V. Aivan huikea, kaikkien kehujen arvoinen ravintola. Kävin nyt vasta ensimmäistä kertaa. Ja mikä uskomattominta, söin kolmen ruokalajin illallisen ja hinta juoman kera oli 21 euroa. Kaksikymmentäyksi. Amazing. 
• Kauneushoitola Sinine. Kyseessä ei ollut mikään hurjan edullinen paikka, mutta olipa kyllä ihana tunnelma ja hyvä palvelu. Minä otin 80 minuuttia kestävän japanilaisen kokovartalohoidon, jossa ensin kuorittiin iho, sitten perusteellinen jalkahieronta ja lopuksi koko vartalon hieronta sheavoilla.
   

Tehtiin myös tosi hyviä ostoksia. Itse löysin kaksi alpakka-neuletta ihan mielettömällä alennuksella. Molempien hinta yhteensä oli alunperin satasen, nyt sain 15 eurolla ne! Lisäksi kannoin kotiin aika paljon kosmetiikkaa ja apteekkijuttuja. Lähinnä erilaisia tököttejä, joista toivon olevan apua tähän inhottavaan hiustenlähtöön. Ensi viikolla on aika sitten ihotautilääkärille, joten toivotaan parasta sen suhteen. 

Mutta olipa mahtava viikonloppu! Kahden päivän reissu tuntui siltä, kun olisi ollut vähintään puoli viikkoa poissa. Nyt ollaankin tässä totuteltu Lukan uuteen päiväkotiin ja valmistaudutaan ensiviikolla tapahtuvaan koulun alkuun. 

Maailman paras (gluteeniton) mustikkapiirakka

No nyt tuli kuulkaa niin älyttömän hyvä mustikkapiirakka, että oli pakko tulla laittamaan resepti tänne ylös. Vaikkakin luulen, että taika oli noissa eilen Nooan kanssa itse poimituissa mustikoissa. Kävin sitten ensimmäistä kertaa kahteen kymmeneen vuoteen mustikassa! 

Ensimmäiset kymmenen vuotta piti karistaa pois lapsuuden "vihaan marjojen keräämistä" angstia ja toiset kymmenen vuotta mietin, että mistä ihmeestä niitä täällä pääkaupunkiseudulla oikein löytää. Nyt lämmin kiitos ystävälleni, joka tarjoili mustikat suoraan heidän pihastaan - eipä olisi voinut olla helpompaa. 

Maailman paras (gluteeniton) mustikkapiirakka

Pohja: 

175 g voita

1/2 tl leivinjauhetta

1,5 dl kaurahiutaleita

2,5 dl gluteenitonta jauhoseosta

1 dl sokeria

1 rkl hienoksi jauhettua kardemummaa

Täyte: 

2 dl kermaviiliä

3/4 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

1 muna

4 dl mustikoita

Sekoita pohjan kuivat aineet sulatetun voin sekaan. Painele vuokaan ja kaada päälle mustikat. Mustikoiden päälle täyte. Uuniin 200 asteeseen puoleksi tunniksi. 

Täydellistä! 

Laita tarjolle vaniljajäätelön tai vaniljajugurtin kanssa. 

Reseptissä on yhdistelty useita eri reseptejä. Pohja mukailee Sikke Sumarin mustikkapiirakkapohjaa, joten siitä kiitokset sinne suuntaan. Nyt menen ottamaan vielä yhden annoksen. 

Pientä keittiöremonttia

Me ollaan asuttu tässä kodissa nyt kolme vuotta. Ensimmäisenä kesänä tehtiin muuttoa edeltävät remontit, toisena kesänä rempattiin kylppäri ja viime kesänä tehtiin terassi. Ei kesää ilman pientä remonttia, joten tänä kesänä käsittelyyn pääsi keittiö. Meillä on hajoamispisteessä sekä pyykinpesukone että kuivausrumpu, joten siinä jo tulee rahanmenoa plus keittiö on kuitenkin ihan kiva. Olin jo päättänyt, että haluan maalata vetimet mustaksi, mutta mitä muuta? 

Kyselin asiaa eräässä Facebookin ryhmässä ja sain valtavasti ideoita, mitä remppa voisi pitää sisällään. Osa ehdotuksista oli aika massiivisia, mutta sieltä löytyi kivojakin ideoita ja lopputuleman näkee näistä kuvista. 

Helppo keittiöremppa

Pöytätasot olivat ihan kamalassa kunnossa, kun muutimme tänne. Ne hiottiin ja öljyttiin ensimmäistä kertaa jo ennen muuttoa. Nyt täyspuiseen pöytään oli taas jäänyt hieman elämän jälkiä ja pari kohtaa kaipasi tarkempaa käsittelyä, kuin mitä muuttohässäkän keskellä oli aikaa. Pöydän pintaan valittiin vaalea öljy, jonka piti hieman vaalentaa pöydän sävyä. No, se ei kyllä toteutunut. Tasoon jäi ennemmin sellainen vähän hassu utuinen pinta. 

Hiomisessa kannattaa muuten panostaa kunnolliseen hiomakoneeseen. Oli valtava ero aiempaan, kun kone ei täristänyt kamalasti, paperi irronnut koko ajan ja suurimman osan pölyäkin tämä kone keräsi säiliöön. Silti kannattaa kyllä suojata kaikki paikat, koska pientä pölyä leijailee ihan kaikkialle. 

Välitila sai uuden, tummemman kaakelimaalin, josta tykkäämme tosi paljon. Paitsi Nooa. Hänen mielestään se on liian tumma, valkoinen olisi ollut parempi. Tai keltainen tai pinkki. Vetimet maalasin spraymaalilla, joka sekin oli muuten yhdenlainen savotta. Vetimiä kun on kaikenkaikkiaan 35 kappaletta. Osa eteisen puolella. Vielä lopuksi valkoiset saumasilikonit täytyi peittää mustalla silikonilla ja se se vasta homma olikin. Aika vekkulia työstettävää tuo silari! 

Oikeasti tietysti silikonit kannattaa poistaa tällaisen projektin aluksi ja laittaa uudet lopuksi, mutta me oltiin ihan ammattilaisilla laitatettu alle vuosi sitten uudet silikonisaumat ja ne oli niin hurjan siistit, että haluttiin jättää ne paikalleen. 

Tällaisilla pienillä muutoksilla saatiin uutta ilmettä keittiöön ja näin viikon kokemuksella voin sanoa, että pysyy muuten keittiö paljon paremmin siistinä, kun se on visuaalisesti uuden näköinen. Luulen, että tämä taika rapisee viimestään ensi viikon aikana. 

Mitä opin tästä remontista? 

Plussat: 

❤ Vetimien maalaaminen muuttaa todella paljon ilmettä edullisesti. Maalit maksoivat kympin. Uudet vetimet olisivat olleet edullisimmillaan viisi euroa kappale, eli yhteensä yli 150 euron juttu. 

❤ Kaakelimaalilla maalaaminen on helppoa ja tuosta V33-sarjasta on tullut aivan ihania uusia sävyjä sekä erikseen vielä maaleja lattialle, seinälle ja keittiöön. 

Miinukset: 

❤ Ei kannata lähteä kikkailemaan täyspuisen tason värin vaalentamisen kanssa. Ihan kiva on tuo lopputulos, muttei lainkaan sellainen, kuin rautakaupassa meille lupailtiin. 

❤ Harmittavaa, että ei ollut saman väristä silikonia, kuin laatat. Luonnossa laattojen väri näyttää kuitenkin näitä kuvia tummemmalta, joten kontrasti ei ole ihan noin suuri. Sitäpaitsi kun silmä tuossa välissä viikon katseli niitä kirkuvan valkoisia saumoja, niin on tämä siihen tietysti parannus. 

❤ Pienikin remppa vie aina aikaa ja todennäköisesti jotain yllättäviä kustannuksia tulee. Kannattaa siis suhtautua joustavasti sekä budjettiin että varata reilusti aikaa. Vetimien maalaamiseen mulla on hyvä vinkki, miten se kannattaa tehdä, mutta pohdin tuota ratkaisua niin kauan, että veloitan sen kertomisesta. No ei sentään, mutta hankala selittää tähän. 

Nappaa tästä itsellesi parhaat ideat, jos keittiön pikkuremppa innostaa! 

Kaunista kesäpäivää! 🌞

Siskojen patikkaretki Kolilla

Meidän piti lähteä 1.7.2020 Pariisiin. Lennot oli ostettu ja reissua odotettu vaikka kuinka. Mutta sitten tuli korona. Pariisiin suuntaavan koneen sijaan istuin kyseisenä aamuna Joensuuhun suuntaavaan Teslaan. Loman ensimmäisenä päivänä lähdimme koko perhe Joensuuhun, jossa meillä oli kaksi hurjan täyteen buukattua lomapäivää. Plus vielä siskojen oma retkipäivä. 

Heti keskiviikkona illalla me juhlittiin äidin, Johannan, Antin sekä Tatun kanssa Lukan kolmevuotissynttäreitä valtavan suklaakakun voimin. Luka sai lahjaksi leikkitrukin sekä pehmolelun. Seuraavana päivänä heti aamulla kylään tulivat Saara-mummi ja Aulis-ukki, siitä suunnattiin Johannan ja Tatun kanssa leikkipuistoon, tämän jälkeen Lukan päiväunien aikaan itse kävin kävelyllä ja loppupäivä vietettiin keskustassa kaikkea mukavaa puuhaten ja syötiin maailman parasta kreikkalaista ruokaa, joka on meidän Joensuun kesäperinne. Perjantaina lähdettiin käymään Rääkkylässä minun isovanhempien mökillä. Sekä pienet ihmiset että vanhimmat ihmiset pitivät tästä valtavasti. Minun ukki ja Luka olivat ihan parasta kaveria ja Nooa kävi viisi kertaa järvessä uimassa. Illaksi vielä siskon luokse grillaamaan ja Nooa jäi sinne yökylään. Me saatiin nauttia mummin luona tosi rauhallisesta illasta, kun seurana oli vain Luka. 

Mäkrän huiputus 

Lauantaina aamulla pojat lähtivät ajamaan kohti Vantaata ja minä siskon kanssa kohti Kolia. Kartturi ei ilmeisesti saanut ihan täysiä pisteitä reittivalinnasta, mutta ainakin saatiin nauraa mahat kippurassa tuolla matkalla. Onneksi lähdettiin heti aamusta, sillä jo ennen kymmentä parkkipaikat alkoivat täyttyä kovaa tahtia. Itse en ollut koskaan ennen käynyt Kolilla, joten maisemat kirvoittivat kyllä monta huudahdusta jo heti lähtöpisteellä. Kolillahan moni reitti lähtee nimenomaan sieltä vaaran päältä, joten heti startissa näkee upeita maisemia. 

Me oltiin valittu reitiksi 7,5km pituinen Mäkrän kierros, jolla noustaan viereisen Mäkrän vaaran laelle. Matka ei pituuden puolesta kuulostanut yhtään pahalta ja vähän viittasin kintaalla maininnalle "reitti on vaativa suurista korkeuseroista johtuen". No, en viittaile enää. Nousut olivat tosiaan aika kovia. Etenkin to Mäkrälle nousu nosti kyllä sykkeet kattoon ja vaati kaikki tehot reisi- ja pakaralihaksista. Maisema kyllä palkitsi ylhäällä. Oli aivan mahtavaa syödä eväät katsellen näitä maisemia, joita tässä postauksessa nyt piisaa. 

Eikä siinä vielä kaikki 

Oman sävynsä patikointiin toivat vielä itikat, joita oli valtavan paljon kaikkialla muualla, paitsi huipuilla tuulessa. Sattuipa lisäksi vielä niin, että tulkitsimme reittiä hieman väärin ja Mäkrältä alatasanteelle palaamisen sijaan kiipesimme vielä uudelleen Kolin päälle ja siellä vielä Kolin huipulle, jossa emme olleet aluksi edes käyneet. Toinen nousu oli siis a) ylimääräinen b) vielä vaativampi, kuin Mäkrälle nousu. Hieman nauratti, kun kotona tämän huomasimme. No mutta, olen onnellinen, että tehtiin se. Hieman tutisevin jaloin saavuttiin siis maaliin ajassa 3 tuntia ja 10 minuuttia. 

Voin suurella lämmöllä suositella tätä reittiä kaikille. Jalkaan kannattaa laittaa hieman lenkkareita tukevammat kengät, tarpeeksi vettä mukaan sekä hyttysmyrkkyä. Ja kamera. Myös jonkinlainen reittiopas kartan tai puhelimeen napatun kuvan muodossa on paikallaan, sillä vaikka reitin sanotaan olevan hyvin opastettu, ei se sitä kaikissa kohdissa ole. Onneksi saatettiin muiden turistien kanssa välillä pähkäillä oikeita suuntia. 

Patikoinnin jälkeen oli täysi työ pitää itsensä hereillä paluumatkan ajan ja suihkun jälkeen maistuikin pienet päikkärit. Sen jälkeen suunnattiin vielä keskustaan syömään, koska sen kerran kun äidit on vapaalla, ei me jaksettu laittaa ruokaa! Vielä kaupan kautta kotiin jäätelöiden ja suklaan kanssa, loppu ilta menikin sohvalla peiton alla maaten ja leffaa katsoen. Voisin sanoa, että aika täydellinen päivä, vaikkei Pariisi ollutkaan. Parasta oli viettää aikaa siskon kanssa. Ja Koli - sinne on päästävä kyllä vielä uudelleen!

Ihana metsä - patikoimassa Nuuksiossa

Olen vähän innostunut tästä kävelemisestä. Kaikki sai alkunsa, kun huomasin jonkun tyypin ottaneensa kaverinsa kanssa haasteen siitä, että voisiko kävellä Porvooseen. Espoosta. Ja niin he kävelivät eräänä päivänä 12 tuntia putkeen. Tuosta viikon päästä itse päätin kävellä täältä Kartanonkoskelta Helsingin rautatiesasemalle. Sinne on matkaa kävellen 15 kilometriä. Seuraavana viikonloppuna kävelin joen vartta Rediin, koska mietin, että minne päätyisi, jos alkaisi vaan kävellä joen vartta. Parin mutkan ansiosta matkaa tuli 16 kilometriä. Nyt oli vuorossa jotain muuta kuin city-patikointia.

Ehdotin ystävälleni, että mitä jos lähdettäisiin jonnekin kivalle kävelylle joku päivä. Ja näin me sitten suunnattiin Nuuksioon. Onneksi ystäväni oli kokenut "eräopas" ja luki meille sujuvasti karttaa koko matkan ajan. Urheilukelloni on harmittavasti huollossa, joten tarkkaa kilometrimäärää en tiedä, mutta neljä tuntia me käveltiin. Ihan leppoisasti ja välillä eväitä syöden. Mikä parasta, saatiin kerrankin kunnolla aikaa vaihtaa kuulumisia. Se kun tässä ruuhkavuosien keskellä ei ole mikään itsestäänselvyys. 

Ostamani kengät toimivat loistavasti eikä tullut yhtään rakkoa. Metsässä patikointiin tottumattomalle oli aivan ihanaa jatkuvaa pientä aivo- ja lihastyötä päästä kompuroimatta oksien yli, pitkospuita pitkin ja olla kastelematta itseään mudassa ja suossa. Hieman polvi kipeili viimeisen tunnin ajan, erityisesti laskuissa. Mutta se oli pieni miinus tähän muuten niin ihanaan päivään. 

Olimme siis Nuuksiossa, sinne ajoi Kalliosta vähän reilut puoli tuntia. Lähdettiin aamulla heti yhdeksältä liikkelle ja koska ei kuljettu mitään merkittyjä "pääväyliä", saatiin tosi rauhassa kävellä. Upeita maisemia ja sää oli aivan täydellinen. Hieman alle 20 astetta oli juuri sopivan lämmin, mutta ei liian kuuma. 

Jouduin myös kohtaamaan yhden pelkoni, sillä näin käärmeen. Okei, en nähnyt käärmettä, näin vaskitsan, mutta minun mittakaavassa se on käärme. Pelkään nimittäin ihan oikeasti todella paljon käärmeitä enkä voi edes katsoa kuvaa käärmeestä. Olikin "eräoppaalle" huvittava näky, kun minä ja vaskitsa jähmetyttiin ihan yhtälailla muutaman metrin päähän toisistamme ja kummastakaan ei saanut yhtään sanaa irti. Hellällä opastuksella pääsin tien reunan kautta ohi ja vartin päästä jatkoin hengittämistä. On se vaan kummallinen, tuollainen pelko. Mutta olen ylpeä, etten mennyt ihan paniikkiin, vaan suht rauhassa päästiin tilanteen (eli tämän jättikäärmeen) ohi. 

Kiitos tästä päivästä, päiväpatikointi teki todella hyvää! 

Die Perfekte Welle - Berliini 10 vuotta sitten

Eikö elämä joskus saakin ihmettelemään, että onko kaikki nämä asiat oikeasti tapahtunut minulle? Tälle yhdelle ihmiselle? Tuntuu, kun olisi elänyt useita eri elämiä, hieman erilaisena ihmisenä, eri puolilla Suomea tai maailmaa, erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä, erilaisissa parisuhteissa. 

Tasan kymmenen vuotta sitten lentoni laskeutui Berliiniin. Muutin sinne. Olin äärettömän onnellinen tästä.

Olin saanut kevättalvella uskomattomalta tuntuneen onnenpotkun, kun minut valittiin työvaihtoon Bonnierin omistamaan kirjakustantamoon Berliiniin. Olin 28-vuotias. Olin elämässäni ollut kolmessa vakavassa ihmissuhteessa ja eronnut ehkä vuosi takaperin niistä viimeisimmästä. Olin jo pitkään toivonut löytäväni sellaisen ihmisen, jonka kanssa mennä naimisiin ja perustaa pieni perhe. Sitä vaan ei tuntunut löytyvän. Rakastin matkustamista. Mietin usein ulkomaille muuttamista. Mietin, onko paikkani sittenkään ollenkaan Suomessa ja senkö takia en löydä sydämelleni rauhaisaa paikkaa täällä. Berliinillä tuntui olevan joku suurempi merkitys elämässäni. 

No, kevään aikana tapasin erään suloisen pojan, mutta ei sekään tuntunut oikealta. Ei lainkaan. Halusin karistaa tuon suhteen taakseni, karistaa koko Suomen taakseni, karistaa syömishäiriön taakseni... aloittaa jotenkin ihan alusta. 

Mitä Berliini sitten antoi? 

Minun mielelläni on tapana kullata muistot extrakerroksin, joten tällä hetkellä muistan Berliinistä parhaiten ne parhaat palat. Kuinka onnistuin löytämään töistä itselleni kavereita, joiden kanssa viettää myös vapaa-aikaa. Kuinka onnistuin asioimaan saksaksi. Kuinka löysin joogan. Kävin lomamatkalla Pariisissa tapaamassa ystäviä siellä. Ajoin omalla käytetyllä pyörälläni Berliiniä ympäri ja nautin äärimmäisen, tuskaisen kuumasta kesästä. Suomesta kävi paljon vieraita, jota sain majoittaa pienessä, mutta viihtyisässä kattohuoneistossani Fischerinselillä. Leffassa oli aina tauko, jolloin käytiin ostamassa olutta. Baarissa pussailin saksalaisen poliisin kanssa. Kannustin Saksaa jalkapallossa isossa ihmisjoukossa.

Tosiasiassa olin monta kertaa täysin hukassa. Ihastuin työkaveriini, jolla oli tyttöystävä. Räpiköin sinnikkäästi irti syömishäiriöstä, joka kuitenkin oli koko ajan läsnä. Töissä en saanut paljonkaan tehtävää, vaan olin sellainen kesäharjoittelija, jota pompoteltiin vähän osastolta toiselle. Ikävöin vanhaa opiskeluaikojen rakkautta. Aika kului liian nopeasti ja liian hitaasti. Suomeen paluu tuli liian pian. En ollut löytänyt syytä jäädä Berliiniin asumaan, mutta en kaivannut myöskään Suomeen takaisin.

Kymmenen vuotta myöhemmin

Nyt tuosta kaikesta on tasan kymmenen vuotta. Samana kesänä Berliinissä kävi työmatkalla tuleva aviomieheni. En tiennyt hänestä silloin vasta kuin nimen. Enkä tiennyt sen paremmin hänen käyneen Berliinissä, ennen kuin seuraavana syksynä, kun aloimme seurustelemaan.

Kuka tietää, ehkä kävelimme toistemme ohi jollain Berliinin kadulla, eri puolilla katua? Koska piti odottaa sitä oikeaa hetkeä, kun olimme molemmat valmiita tapaamaan toisemme.

Mutta Berliini, sinne haluan vielä joskus palata. Kävelemään niitä kesäisiä katuja, ajamaan pyörällä Wannseen rannalle ja juomaan elokuvateatterissa olutta. Olemaan ainakin ajatuksissa vielä vapaa - ja hukassa. Mutta niin vapaa.

"Das ist die perfekte Welle, das is der perfekte Tag, Lass dich einfach von ihr tragen, Denk am besten gar nicht nach."

Retki Emäsaloon - koronapääsiäisen kohokohta

Yleensä pääsiäinen on vuoden parhaita juhlapyhiä, koska siinä saa ihanasti neljä päivää peräkkäin vapaata ja se osuu minun suosikkivuodenaikaan eli kevääseen. Tänä vuonna meininki on jo kuukauden ajan ollut aika toinen.

Meillä Juhiksella alkoi viikonlopputyöputki samaan aikaan, kuin koronarajoitukset, joten eilen oli ensimmäistä kertaa kuukauteen koko perheellä vapaapäivä. Tämä tuli tarpeeseen. Kuluneet viikot ovat vieneet voimia ja vaikka meillä kaikki perushyvin onkin, huomaan itse, että hermot kiristyvät, olen unohtanut asioita, joita en koskaan normaalitilassa unohtaisi ja sanonut asioita, joita en koskaan normaalitilassa sanoisi. Jotenkin salaa kuitenkin pienesti uskon, että tämän kaiken takia opin tuntemaan itseäni hieman paremmin ja myös hyväksymään heikkouksiani.

Ajattelimme ensin ajella Hankoon katsomaan merenrantaa (koska Helsingissähän sitä ei ole tarjolla), mutta sen verran pitkä sinne ajomatka kuitenkin on, että päätettiin siirtää sitä reissua aikaan, jolloin on vähän lämpimämpää ja voidaan rennosti mennä jonnekin syömään ja nauttimaan ilman stressiä lähellä olevista ihmisistä.

Pakkasimme siis ensimmäistä kertaa koko perheen Teslaan ja ajoimme eväät repussa Porvoon lähelle Emäsaloon. Todella kaunis paikka, jossa on sekä merta, kallioita että metsää. Pojat tykkäsivät valtavasti eivätkä olisi halunneet lähteä pois lainkaan. Tosiaan, emme vaan olleet ainoat, jotka olivat saaneet saman idean. Autolle oli hieman hankala löytää paikkaa ja tunnin olemisen jälkeen kyllästyimme väistelemään ihmisiä tarpeeksi kaukaa ja ajelimme takaisin kotiin.

Joka tapauksessa, pieni retki oli ihana ja piristi mieltä. Takaisin tullessa aloimme haaveilla isosta kesäreissusta, jonka voisimme tehdä ensi tai sitä seuraavana kesänä. Yhdessä haaveilu on parasta.