Eikö elämä joskus saakin ihmettelemään, että onko kaikki nämä asiat oikeasti tapahtunut minulle? Tälle yhdelle ihmiselle? Tuntuu, kun olisi elänyt useita eri elämiä, hieman erilaisena ihmisenä, eri puolilla Suomea tai maailmaa, erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä, erilaisissa parisuhteissa.
Tasan kymmenen vuotta sitten lentoni laskeutui Berliiniin. Muutin sinne. Olin äärettömän onnellinen tästä.
Olin saanut kevättalvella uskomattomalta tuntuneen onnenpotkun, kun minut valittiin työvaihtoon Bonnierin omistamaan kirjakustantamoon Berliiniin. Olin 28-vuotias. Olin elämässäni ollut kolmessa vakavassa ihmissuhteessa ja eronnut ehkä vuosi takaperin niistä viimeisimmästä. Olin jo pitkään toivonut löytäväni sellaisen ihmisen, jonka kanssa mennä naimisiin ja perustaa pieni perhe. Sitä vaan ei tuntunut löytyvän. Rakastin matkustamista. Mietin usein ulkomaille muuttamista. Mietin, onko paikkani sittenkään ollenkaan Suomessa ja senkö takia en löydä sydämelleni rauhaisaa paikkaa täällä. Berliinillä tuntui olevan joku suurempi merkitys elämässäni.
No, kevään aikana tapasin erään suloisen pojan, mutta ei sekään tuntunut oikealta. Ei lainkaan. Halusin karistaa tuon suhteen taakseni, karistaa koko Suomen taakseni, karistaa syömishäiriön taakseni... aloittaa jotenkin ihan alusta.
Mitä Berliini sitten antoi?
Minun mielelläni on tapana kullata muistot extrakerroksin, joten tällä hetkellä muistan Berliinistä parhaiten ne parhaat palat. Kuinka onnistuin löytämään töistä itselleni kavereita, joiden kanssa viettää myös vapaa-aikaa. Kuinka onnistuin asioimaan saksaksi. Kuinka löysin joogan. Kävin lomamatkalla Pariisissa tapaamassa ystäviä siellä. Ajoin omalla käytetyllä pyörälläni Berliiniä ympäri ja nautin äärimmäisen, tuskaisen kuumasta kesästä. Suomesta kävi paljon vieraita, jota sain majoittaa pienessä, mutta viihtyisässä kattohuoneistossani Fischerinselillä. Leffassa oli aina tauko, jolloin käytiin ostamassa olutta. Baarissa pussailin saksalaisen poliisin kanssa. Kannustin Saksaa jalkapallossa isossa ihmisjoukossa.
Tosiasiassa olin monta kertaa täysin hukassa. Ihastuin työkaveriini, jolla oli tyttöystävä. Räpiköin sinnikkäästi irti syömishäiriöstä, joka kuitenkin oli koko ajan läsnä. Töissä en saanut paljonkaan tehtävää, vaan olin sellainen kesäharjoittelija, jota pompoteltiin vähän osastolta toiselle. Ikävöin vanhaa opiskeluaikojen rakkautta. Aika kului liian nopeasti ja liian hitaasti. Suomeen paluu tuli liian pian. En ollut löytänyt syytä jäädä Berliiniin asumaan, mutta en kaivannut myöskään Suomeen takaisin.
Kymmenen vuotta myöhemmin
Nyt tuosta kaikesta on tasan kymmenen vuotta. Samana kesänä Berliinissä kävi työmatkalla tuleva aviomieheni. En tiennyt hänestä silloin vasta kuin nimen. Enkä tiennyt sen paremmin hänen käyneen Berliinissä, ennen kuin seuraavana syksynä, kun aloimme seurustelemaan.
Kuka tietää, ehkä kävelimme toistemme ohi jollain Berliinin kadulla, eri puolilla katua? Koska piti odottaa sitä oikeaa hetkeä, kun olimme molemmat valmiita tapaamaan toisemme.
Mutta Berliini, sinne haluan vielä joskus palata. Kävelemään niitä kesäisiä katuja, ajamaan pyörällä Wannseen rannalle ja juomaan elokuvateatterissa olutta. Olemaan ainakin ajatuksissa vielä vapaa - ja hukassa. Mutta niin vapaa.
"Das ist die perfekte Welle, das is der perfekte Tag, Lass dich einfach von ihr tragen, Denk am besten gar nicht nach."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti