Tänään starttaa käyntiin viimeinen raskauskolmannes. Voi miten ihana ajatus! Siis ensinnäkin, että vauva on jo päässyt näin hyville viikoille. Vielä on monta viikkoa pikkuiselle paras paikka tuo masu, mutta joka päivä edellytykset selvitä ulkomaailmassa kasvaa. En myöskään voi sanoa olevani mikään "raskausfani". Siis tässähän tämä menee, mutta kyllä mä paremmin viihdyin ihan vaan yksin omassa kropassani.
Ensimmäiset 3-4kk oli kärsimistä pahoinvoinnin kanssa. Sen jälkeen tuli ehkä kuukauden ajaksi riesaksi liitoskivut, jotka herättivät öisinkin ja tekivät pukeutumisesta yhden suuren vitsin. No, nyt fyysinen olo on ihan ok, mitä nyt maha alkaa painaa aika paljon ja on niin alhaalla, että liikkuminen on koko ajan kömpelömpää ja pissihädän tunne on lähes jatkuva. Eniten viime viikkoina on vienyt voimia.. no, miten sitä kuvaisi. Raskaushormonit? Tiedostan, että mulla on jatkuvasti pinna ihan katkeamispisteessä, hoidettavien asioiden kasa tuntuu siltä, että sinne hukkuu ja yksikin vastoinkäyminen saa helposti aikaan itkun.
Perjantaina oli neuvolakäynti ja siellä kaikki oli muuten hyvin, mutta hieman huolestuttiin kovasta painonnoususta. Harmittaa tosi paljon itseä... Eli paino on nyt noussut jo 12 kiloa ja se on sen verran paljon, että suositeltiin sokerirasitustestiin menoa. Itse tietysti otin samantien toisen 12 kilon taakan syyllisyydestä - miksi söin ne ja ne suklaat, oliko se jätski tarpeen, miksi en ole liikkunut enempää... Varasin ajan ensi viikon torstaille ja sitten pääsee taas viihtymään labraan aamupäiväksi. Ystäväni laittoi tsemppiviestiä ja muistutti, että otan kirjan mukaan. Ihana ajatus, mutta viimeksi mulle tuli niin huono olo, että vaan tuijotin seinää sen kaksi tuntia ja keskityin hengittämään, etten yökkää tai pyörry.
Kävin eilen myös Kätilöopistolla synnytyspelkokätilön kanssa juttelemassa. En nyt jotenkin tunne luontevaksi tähän avata enempää sitä, miksi sinne menin, mutta voin sanoa, että ihan mielettömän hyvä, että menin! Ja sanon vinkkinä muillekin odottajille tai odotuksesta haaveileville (ja samalla synnytystä pelkääville tai siitä ahdistuville) - jos mahdollista, niin pyytäkää neuvolasta pääsyä synnytyspelkokäynnille. Neuvola ja synnäri sitten toki tekee arvion, onko käynti aiheellinen, mutta jos sinne pääsee, niin voin vannoa, että aika paljon keveämmin askelin lähtee sairaalalta pois, kuin mitä oli sinne mennessä. Voin myöntää, että ehkä tirautin lähtiessä pari kyyneltä, kun totesin tälle mun kanssa jutelleelle kätilölle, että "kuulet tätä varmaan koko ajan, mutta sä olet niin oikeassa ammatissa". Snifs.
Odotusta on jäljellä nyt tasan kolme kuukautta. Töitä on edessä vielä 8 viikkoa. Tuona aikana tehdään kaupat tästä asunnosta ja tulevasta kodista. Remppa alkaa toukokuun eka ja muutto on 11.5. Odotusta siivittää siis myös jännitys ja odotus uudesta kodista. Töissä olen tähän asti jaksanut ihan ok. Koetan pitää yhden etäpäivän viikossa, koska huomaan, että tuo viisi päivää on vaan tällä hetkellä jaksamisen rajamailla. Hehe, sitä se kyllä on ihan normaalistikin ;) Etäpäivä auttaa kummasti, silloin kun välttää työmatkat ja saa välillä aina vähän levätä.
Nopsu odottaa pikkuveljeä hyvin maltillisesti. Vauva ei tunnu tulevassa isoveljessä herättävän kovin ihmeellisiä tuntemuksia. Hyvin Nopsu tietää, että äitin masussa on vauva ja että se syntyy kesällä, sitten kun ollaan muutettu uuteen kotiin ja että hänestä tulee sitten isoveli. Masulle Nobbe antaa pusun tai silityksen jos joskus pyytää, mutta ei juuri spontaanisti. Saa nähdä, jatkuuko sama jalat maassa -linja sitten, kun vauva on syntynyt vai iskeekö pikkuiselle tajuntaan vasta vauvan kotiuduttua, että mitä *ttoa?!? :D
Ensi viikonloppuna luvassa on vielä yhden yön reissu Tallinnaan, mutta hieman alkaa olla semmoinen olo, että haluaa pysytellä kotosalla ja koettaa levätä niin paljon kuin pystyy.
Sellaista tänne, masulle 💙
