Tapasin viime viikolla viisaita naisia, jotka ovat vanhoja työkavereitani jo vuosien takaa. Olemme porukalla pitäneet yhteyttä ja tapaamme muutaman kerran vuodessa. Tällä kertaa meitä oli paikalla vain neljä ja ehkä sen takia keskustelut lähtivät menemään melko syvällisiin vesiin. Luontevaa tietysti olikin, sillä erästä meistä oli kohdannut suuri suru. Ilta jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni, sillä otimme esille erään tärkeän näkökulman - olisiko kukaan somesta arvannut?
Tuhat tykkäystä vai yksi ystävän soittama puhelu?
Olen tätä aihetta jo aiemminkin sivunnut, mutta koen tärkeäksi ottaa sen jälleen kerran esille. Luen tällä hetkellä mielenkiintoista kirjaa... heh, "tällä hetkellä" on aika pitkä hetki, koska saan sitä pari sivua kerrallaan aina eteenpäin ja olen uusinut lainan jo kaksi kertaa... jossa tuotiin esille se, että viimevuosien aikana ihmisten läheisten ystävien määrä on tippunut keskimääräisestä kolmesta kahteen. Samaan aikaan meillä on satoja "ystäviä" Facebookissa ja kenties satoja seuraajia Instagramissa. On tutkittu, että Facebookin ystävien määrä ei itseasiassa lisää onnellisuutta lainkaan. Pidämme paljon yhteyttä ystäviin, kavereihin ja sukulaisiin tällä hetkellä kirjoittelemalla. Viestejä kulkee parhaimmillaan kolmea tai neljää kanavaa pitkin. Monelleko ystävälle soittelet? Montako ystävää näet säännöllisesti? Kirjoittamisessa ja lukemisessa jää puuttumaan niin paljon. Jo puhelimessa kuulet äänensävystä ja taukojen pituudesta paljon siitä, mikä jää sanomatta. Ymmärrät hetkessä, jos tuli sanottua jotain tyhmää. Jaat naurun reaaliajassa. Vielä parempi on kasvokkain kohtaaminen. Kohtaat siinä ihmisen kokonaisena ja se on meidän jokaisen minuudelle arvokasta.
Surullisen tarinan lisäksi esille tuli muutama muukin tarina lähipiiristä, joita ei suureen ääneen oltu kerrottu. Kun mietimme noita ihmisiä ja sitä kuvaa, minkä he antavat (suurimmaksi osaksi sosiaalisessa mediassa, ehkä jopa työyhteisössä), päädyimme useamman kerran toteamaan, "en olisi koskaan arvannut". Instagram täyttyy värikkäistä ja terveellisistä ruoka-annoksista, Facessa kerrotaan olevan taas matkalla lentokentällä jonnekin lämpimään, kuvissa hymyilee aina samat iloiset kasvot. Mutta kukaan meistä ei tiedä, mitä pinnan alla tapahtuu.
Eikä siinä mitään pahaa ole, jos itse käy vaikeita asioita läpi, voi olla hyväkin tarttua tiiviisti niihin hyviin hetkiin ja esimerkiksi ikuistaa niitä instagram-kuviksi. Mutta kun sosiaalinen media on tehnyt oman elämän muihin vertailun houkuttelevan helpoksi, on välillä hyvä muistuttaa itseään siitä, että joogatunti ja hymyilevät kasvot eivät kerro mitään siitä, millainen ihmisen päivä on oikeasti ollut.
Kysy kasvotusten, "miten voit?"
Ja se mitä kertomatta jää, on yleensä jotain suurta. Useampi meistä jakaa harmitukset toistuvista flunssista, liian suurista hammaslääkärilaskuista tai valvottavasta vauvasta. Mutta entä kun kyseessä on läheisen kuolema, vakava sairaus, henkinen sairaus itsellä tai läheisellä... nämä asiat jäävät usein pinnan alle. Ne näkyvät kenties vain päivitysten hetkellisenä puuttumisena.
Tällaisten asioiden kohdatessa eivät ne 400 faceystävää tule kysymään, että miten jaksat, voinko olla avuksi? Ne ovat ne läheiset ystävät, jotka näkevät tuskasi. Ne, joille voit sen kertoa. Ne, jotka tuntevat sinut, ymmärtävät ja osaavat valita hyvät lohduttavat sanat.
Pitäkää siis huoli siitä, että teillä on elämässä läheisiä ihmisiä ja ystäviä. Kertokaa, että he ovat sinulle tärkeitä ja kertokaa silloin, kun on paha olla. Yksin ei saa jäädä eikä ketään yksin jättää.
Miten sinä teet, jaatko elämästäsi kaiken sosiaalisessa mediassa?
Miten sinä teet, jaatko elämästäsi kaiken sosiaalisessa mediassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti