Mikä avuksi, kun lapsi ei syö?

Tänään minulla taas meinasi mennä hermot. Laitan sosetta lautaselle ruoka-aikaan ja alan syöttämään vauvaa. Lusikka on vihollinen. Se täytyy heittää mahdollisimman pian pois äidin kädestä ja sotkea ruoka pitkin pöytää. Lautasen olisi hyvä päätyä lattialle. Okei, entäs sormiruokailu? Entäs jos vauvalle antaa lusikan? Entä jos sen antaa sotkea, entä jos samalla laulaa, leikittää, jodlaa? 

Mitä jää äidille tehtäväksi, kun vauva ei tykkää syödä? 

Muistan kipeän hyvin tämän saman esikoisen vauva- ja taaperoajalta. Sen, kun viisi kertaa päivässä koetat keksiä ravinteikasta ja maistuvaa ruokaa, jonka lapsi kerta toisensa jälkeen tyrmää. Ei maistu. Isomman pojan kanssa jossain reilun vuoden tietämillä paino jopa lähti laskuun, koska ruoka vain ei maistunut. Se äidin tuska, minkä ainakin minä koen, kun lapsi ei syö. Monet muut raivarit ja kitinät on helpompi kestää, kuin se, että toinen ei syö. En ihan ymmärrä, miksi asia ottaa jotenkin niin kovasti hermoon - siinä täytyy olla kysymys jotenkin rakkaimman hengissäpitämisestä. Että jotenkin tulee sellainen alkukantainen huoli, että tämä lapsi ei selviä, jos se ei syö. Vaikka onneksi se nyt ei ihan näin suoraviivaista ole. Vähintäänkin asia turhauttaa.

Anteeksi, siis kuka söi ja minkä verran? 

Vanhemman pojan kohdalla saimme lääkäriltä lähetteen syömishäiriöklinikalle, jossa ensialkuun olisi videoitu pojan ruokailutilannetta ja tutkittu sitä, mistä vastahakoisuus syömiselle johtuu. No, elämä hoiti tämän homman sillä tavalla, että päivähoito alkoi. "Söi kaksi lautasellista", todettiin kerta toisensa jälkeen tarhapäivän päätteeksi ja joka kerta minä varmistelin, puhutaanko varmasti oikeasta lapsesta. Siis käsittämätöntä! Söi. Söi lautasen tyhjäksi. Söi vielä lisää!? En vielä tähänkään päivään mennessä tiedä tarkasti mistä oli kyse, ehkä ryhmäpaine, mutta päiväkodissa tämä poika oppi syömään. Vielä neljävuotiaaksi hän oli todella huono syömään kotona ja kaikki leikit, lahjonnat ja konstit olivat käytössä. Nyt lähempänä viittä ikävuotta hän syö ihan ok sekä hoidossa että kotona. 

Parahiksi niin, että pienempi voikin aloittaa saman rumban. 

Pikkuveli ei ole ehkä yhtä mahdottoman vaikea tapaus, sillä hänelle maistuu kuitenkin makeat syömiset. Banaani, hedelmäsoseet, marjat ja marja-banaani-kaurajugurtti. Myös itse syödyt leivänmurut menevät. Maidon hän aina juo hyvin. Suolaisten ruokien kanssa joudun kuitenkin itse käymään samoja tunteita läpi, kuin Nopsunkin kanssa. Mitä minä teen väärin? Missä vaiheessa tein jotain väärin, että tämä syöminen on taas näin vaikeaa? Nasuhan söi silloin 4-5kk iässä tosi hyvin. Avasi suunsa, kun lusikka lähestyi. Ai että, saisipa kokea sellaisen taas! 

Sormiruokailu pelastukseksi? 

Olen kokeillut sormiruokailua ja se toimii ehkä hivenen paremmin. Etenkin jos kyseessä on bataatti, banaani tai muut makeampi. Kanavartaat ja kalapihvit syljetään suusta pois. Ja jessus millainen sotku tuosta tulee. Ruoka hierotaan naamaan, levitetään pöydälle, pudotellaan lattialle ja kuorrutetaan sekä tuoli että paita syötävällä. Suuhun päätyy pieni osa ja siitäkin puolet mukelletaan takaisin käteen - pöytään levitettäväksi. 

Juuri tällä hetkellä huonoa syömistä selittää varmasti korvatulehdus ja pian esiin tuleva toinen ylähammas. Silti nämäkin asiat tiedostaen, tänään meinasi itsellä pipo kovasti kiristyä, kun sekä ruoka että äiti miellettiin lounaalla pahimmiksi vihollisiksi. Myönnän, että kävin vessassa vähän rauhoittumassa, että kiukuttelisi vauvalle. Ei vauva sitä tietenkään tahallaan tee, ei tietenkään! Mutta olepa siinä äitinä - viisi kertaa päivässä saman tilanteen äärellä. 

Luon toiveikkaan katseeni vuodenvaihteeseen, kun Nasukin menee hoitoon. Jospa siellä sitten. 

Luulen, että olen jo melko monet taikatemput näiden viiden vuoden aikana kokeillut, mutta kerro silti, jos sinulla on takataskussa joku ässä, jolla vauvan/taaperon saisi syömään!