NÄIN SELVIÄT UHMAIKÄISEN KANSSA

Otsikko sisälsi tuhdisti ironiaa. Mutta jonkin verran totuuttakin. Kuten läheiset tietävät, en vaihtaisi yhtään huonoa päivää uhmaikäisen kanssa huonoon päivään vauvan kanssa. Jostain syystä itse vaan jaksan paljon paremmin tätä 2+ ikää. Myöskään meidän perheeseen uhmamyrsky ei (ainakaan vielä) ole iskenyt sillä voimakkuudella, kun se pahimmillaan voi.

Ajattelin jakaa muutamia mietteitäni pienen lapsen kanssa pärjäämiseen, koska itse ainakin olen milloin mistäkin saanut jonkun hyvä ajatuksen tai idean.

#1 OLE LAPSELLE KOHTELIAS

Toki, sinun tulee olla aikuinen ja auktoriteetti, mutta kukaan ei sano, etteikö sitä voisi tehdä nätisti. Ainakin pyrkiä siihen. Ihan hirveän usein näen aikuisen tiuskivan lapselle, joka vaan kiinnostustaan vaikkapa kysyy sadatta kertaa samaa asiaa, tai iskee villalapaset kuralätäkköön, koska ei vaan ole koskaan aiemmin tehnyt niin. Tiedän, että jokaisella joskus palaa pinna ja niin palaa välillä minullakin, mutta kuitenkin, koeta olla lapsellesi kohtelias.

Itse pyrin aina vastaamaan lapselle asioihin suhteellisen rauhallisesti ja rennosti. Onko oikeasti syytä ja hyötyä koskaan huutaa lapselle? Jos lapsella nousee ärsytyskierrokset tai ääni, olen itse se viimeinen tekemään samoin. Onhan ihan selvä, että jos lapsella stressi ja verenpaine nousee, niin olotila palautuu paljon nopeammin, jos aikuinen pysyy rentona.

Mikäli onnistut säästämään oman äänen korotuksen ihan poikkeustilanteisiin, voin vannoa, että sen painoarvo siinä kohdassa on kuin alasin. Sen sijaan, jos tiuskit ja korotat ääntäsi päivittäin, lapsi tottuu siihen, eikä reagoi enää sen kummemmin.

Vaikka lapsi on lapsi, tykkään itse ajatella, että hän on ihmisenä tasavertainen ja monessa asiassa myös paljon minua viisaampi. Ja että hänellä on jokaiseen kiukkuun ja uhmakohtaukseen oma (täysin validi, vaikkakin joskus absurdi) syynsä. Sitä syytä ei aikuisen pitäisi mitätöidä.

#2 PERUSTELE ASIAT

Pyrin perustelemaan aina syyt, miksi jotain asiaa ei saa tehdä. Tai miksi jotain pitää tehdä. Olen tehnyt näin vauvaiästä asti. On aika selvää, että meistä jokainen hyväksyy omaa mieltä vastaan menevän asian paljon helpommin, jos se on hyvin perusteltu. Jo vauva ymmärtää äänenpainoista ja puheen rytmistä, että napakankin "ei"n perään tulee jotain rauhallisempaa, joka selittää asiaa.

Jokainen vanhempi tietää sen, kun lapselle täytyy opettaa, että "toisen kädestä ei saa ottaa". Tähän luonteva jatke on se, että "siitä tulee muuten kaverille paha mieli." Kun se oma lapsi kuitenkin sitten repii joskus (lue: usein) kaverilta lelun kädestä ja kaveri jää naama punaisena huutamaan, niin koetapa pysäyttää oma lapsesi ja kertoa hänelle (samalle tasolle asettuen ja rauhallisesti), että "Katsopa kun kaverille tuli tosi paha mieli, kun otit hänen lelun. Koetapa antaa nyt lelu hänelle takaisin ja katso, kun sille tulee sitten taas hyvä mieli."

Olen tätä tehnyt muutaman kerran ja oli aivan ihana nähdä, että Nopsu pari päivää sitten leikkitreffeillä teki tämän itse. Lelu oli kaverin jättämänä lattialla ja Nopsu otti sen. Kaverille huuto. Nopsu omatoimisesti hetken pohdittuaan käveli kaverin luokse ja ojensi lelun "Ota tästä, nyt sinulle tulee parempi mieli."

3# PIDÄ KIINNI PÄÄTÖKSISTÄSI

Tämä on välillä vaikeaa, mutta ihan avainjuttu arjen sujumiseen. Kun olet kerran sanonut, että "ei oteta enää toista pastillia", niin vaikka saisit minkä sortin uhman päällesi, älä piru vie anna sitä toista pastillia. Okei, myönnän, olen itse sortunut tähän muutamia kertoja. Siinä hetkessä tuntuu niin paljon helpommalta pyörtää päätöksensä ja antaa se madafakin pastilli, mutta trust me, jos sen teet, tulee lapsi takuulla seuraavankin kerran kieltosi jälkeen vetämään saman shown, koska tietää, että kyllä se mamma viimeksikin lopulta murtui.

Ja arvatkaapas, kuka meillä on sortunut ainakin sata kertaa? Tuo toinen ihana rakas vanhempi <3 Joo, häneen verrattuna minä olen ihan natsimutsi välillä :D Ja tästä aivan selvä seuraus on se, että N koettelee J:n pinnaa ja päätösten pitävyyttä sata kertaa pahemmin, kuin minun.

4# KEHU JA KEHU

Kun lapsesi tekee jotain oikein tai on kohtelias - anna hänen kuulla se. Kehu lasta myös muille aikuisille hänen kuullen. Okei, jottet saa pissipää-äidin leimaa äitikaveriesi keskuudessa, niin tee se vaikka sille isihenkilölle tai mummille. Kerro oikein tunteella, että "Nopsu oli tänään NIIN kohtelias, kun hoidosta lähtiessä pienempi lapsi oli kaatunut, niin Nopsu meni tosi upeasti siihen viereen kysymään, että onko kaikki hyvin. Se oli TOSI hienosti ja kiltisti tehty."

Pidän itse kohteliaisuutta ja käytöstapoja tosi tärkeinä, joten kehun aina tosi paljon, kun lapsi on kohtelias ja käyttäytyy hyvin. Esimerkkejä on miljoona: "Menipä meillä tosi mahtavasti tuo bussimatka, jaksoit aivan upeasti istua pitkän aikaa paikallaan rattaissa." tai "Olitpa sinä tosi kiltisti kylässä käydessä, oli hirveän mukava käydä yhdessä kylässä, kun leikit niin hienosti kavereiden kanssa."

5# YMMÄRRÄ UHMAA

Joskus uhmaa on paljon helpompi jaksaa, kun muistaa, että kyseessä on elintärkeä kasvuvaihe. Että ei se ole sen lapsen "vika". Itse ainakin olen muutaman kerran suorastaan nähnyt, kuinka uhma pakottaa lapsen pitämään kiinni jostain asiasta, vaikka lapsi itse haluaisi jo luovuttaa. Muista myös, että uhmaava lapsi tarvitsee aikuisen, joka asettaa rajat ja niin sanotusti hallitsee tilanteen. Kunnon kiukkupuuskassa rajojaan koetteleva lapsi yleensä sisimmässään haluaa, että "kiellä minua, ota kiinni minusta ja sano, että noin ei saa tehdä, opeta se minulle." Rajanvedosta seuraa melko varmasti itku, mutta se onkin vasta se hetki, kun jännitys ja uhman tuska lapsesta pääsee haihtumaan pois.

Ajattelen myös, että jos lapselle ei tässä vaiheessa pysty vetämään tarpeeksi napakoita rajoja, niin miten sen sitten muka tekee murrosiässä.

Vähän samaan sarjaan menee vielä se, että anna kiukulle ja harmitukselle tilaa. Monesti varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla rynnätään heti hyssyttämään jollain ja viedään kiinnostusta muualle, koetetaan saada paha mieli sekunnissa pois. Itse sanon monesti, että antaa vaan harmittaa vähän aikaa, ja puhalletaan se sitten pois. Lapsen on hyvä oppia myös itse pääsemään kiukun ja harmituksen yli - sekä ymmärtää, että negatiivisetkin tunteet kuuluvat elämään ja niille voi antaa sopivasti tilaa.


Millaisten uhmisten kanssa siellä lukijat kamppailee? Onko haastavia tapauksia/tilanteita? Onko jotain hyviä vinkkejä, mitä laittaa jakoon? 


ps. Nämä ajatukset olivat ihan minun omia, enkä todellakaan voi sanoa olevani mikään kasvatuksen ammattilainen. Jos aihe kiinnostaa enemmän, hyvä lukuvinkki on esimerkiksi Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin Uhmakirja.