Olen maailman suurin vuoden vaihtumisen fani. Mikä ihana tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä! Miettiä, miten tekisi elämästään vähän parempaa... miten tekisi itsestään vähän paremman.. ehkä ulkoisesti, ehkä sisäisesti? Miten tekisi koko maailmasta omalta osaltaan vähän paremman? Ihana mahdollisuus jättää taakseen menneen vuoden riidat, itkut, pettymykset ja hermoromahdukset - suunnata uudella puhtaalla energialla uuteen vuoteen. 

Minun 2018 tulee sisältämään ainakin annoksen seuraavia aiheita. Ja näistä tulette varmasti lukemaan paljon myös blogista. 

KUVA TÄÄLTÄ 

EKOLOGISUUS

On talvi ja täällä sataa vettä lämpötilan ollessa reilusti plussalla. Syyskuusta toukokuuhun on harmaata, pimeää ja sataa vettä. Olen ollut koko tämän vuoden niin kiinni vauvassa ja omissa murheissa, että jotenkin tämä ilmastonmuutoksen kamaluus kolahti tässä tällä viikolla niin, että Nopsullekin pidin luentoa asioista, joilla voi itse vaikuttaa siihen, että maapallo voi paremmin. Ihan kamalaa tunnustaa, mutta meillä on roskien kierrätys ollut tässä uudessa kodissa ihan rempallaan. Siihen tuli ryhtiliike välittömästi. Näin aluksi erotellaan ainakin paperit, kartongit, lasit ja metallit. Biojätteelle kun keksin jonkun toimivan ratkaisun, niin se kierrätykseen mukaan. 

Luin Joensuussa vanhoja päiväkirjoja ja olen aloittanut hiusten värjäämisen 11 vuotiaana. Yksitoistavuotiaana. Jestas sentään. Vaikka viimeisen viiden vuoden aikana en ole kuin muutaman kerran laittanut värin koko päähän, niin kaikenlaisten synteettisten värien kanssa lirkuttelu loppuu nyt. Samoin tunnustan viimein, että on aivan älytöntä blondata minun valmiiksi jo ohutta ja taipuisaa tukkaa. Siitä tulee kuiva. Tulevana vuonna aion katsoa, mihin tukastani on, jos hoidan sitä vain luonnonkosmetiikan tuottein ja kasvivärillä. 

Myös meikkipussin ja ihonhoitoarsenaalin sisältö tulee asteittain ja ainakin osittain vaihtumaan luonnonkosmetiikkaan. 

KUVA TÄÄLTÄ 

TERVEYS

Puuta koputtaen, vaikuttaa, että pahin aika omien terveysmurheiden kanssa olisi viimein takanapäin. No, oli tai ei, olen aivan innoissani paluusta salitreenin pariin! Sormet syyhyävät päästä nostelemaan painoja ja tuntemaan hyvän lihaskuntotreenin tutina reisissä ja selässä. Meidän lähelle aukeaa uusi kuntosali, jonne olen jo ensimmäisten joukossa jonossa. 

Olen tässä loppuvuodesta innostunut lenkkeilystä. Olen käynyt suunnilleen joka toinen päivä kevyen, noin 20min (en koskaan katso kelloa, joten en ihan tiedä) hölkkälenkin. Ja mahtavaa, miten parin viikon jälkeen alkoi jo huomata kehitystä jaksamisessa ja vauhdissa! Sitten tuli tämä flunssa, mutta jospa pian jo saisi taas solmia lenkkitossut jalkaan. 

Ruokavaliossa minulla on ollut nyt testissä maidoton ja viljaton, johon olen ottanut viime päivinä kauran takaisin sekä joustanut voin ja satunnaisen juuston suhteen. Ajatuksena olisi koostaa tulevaisuudessa omat (ja suureksi osaksi myös perheen syömiset) välttäen vehnää, sokeria, lihaa sekä makeutusaineita. Ja turhia lisäaineita. Maitoa en itse juo ja Nopsu vaatii aina kaupasta "lempimaitoa" eli kauramaitoa. Satuinpa katsomaan tässä yhden dokumentin aihetta sivuten, jonka jälkeen en itse oikein halua enää tosiaan maitoa sitä vähääkään juoda. 

KUVA TÄÄLTÄ 

OPISKELU

Äitiyslomalla opiskelu on toistaiseksi ollut vain hyvä vitsi, mutta jotain aivotoimintaa ajattelin ensi vuonna herätellä. Vieläkin tuntuisi ihan liian raskaalta alkaa käyttämään omaa, vähäistä vapaa-aikaa johonkin varsinaiseen tavoitteelliseen opiskeluun, mutta sen sijaan kieliä voi aina kerrata. Rakastan kielten opiskelua ja olenkin lukenut enemmän tai vähemmän englantia, ruotsia, saksaa, ranskaa, espanjaa, italiaa ja japania. 

Englanti oli yliopistossa sivuaineeni ja tunnen olevani siinä oikein sujuva sekä ammatillisesti että vapaa-aikana. Enkkua ajattelin treenata lukemalla kiinnostavia ammatillisia artikkeleita (kaksi kärpästä yhdellä aivastuksella). Ruotsista pidän valtavasti, mutta huomaan kielitaitoni olevan arkisessa keskustelussa kivalla tasolla, mutta ammatillinen puoli takkuaa. Siispä samankaltaista treeniä ruotsille myös. Saksaa luin paljon yliopistossa asti, siitä koskaan pitämättä. Asuin Saksassa kolme kuukautta kieltä juuri käyttämättä. Väitän saksantaitoni olevan hyvä, vaikka oikeasti se on aika säälittävä. Saksan preppausta siis ihan kieliopista alkaen. Ranskaa rakastan. Opiskeluaikana ihastuin ranskalaiseen poikaan (ja oli meillä jonkinlainen muutaman kuukauden etäsuhdekin) ja sain siitä inspiraation opiskella ranskaa. Pojat, miten tehokas inspiraatio se olikin! Yhden talven aikana luin neljä intensiivikurssia putkeen sillä lopputulemalla, että täysin nollatasolta keväällä olin ylioppilaskirjoitusten tasolla! Ihan mieletön fiilis, miten nopeasti kieltä voi oppia, jos sitä vain joka päivä opiskelee! Mutta sieltä tasolta on tultu sitten aika vauhdilla myös alas. Ranskaa myös kieliopista alkaen. 

Japanin kieli vasta sydämeni onkin vienyt. Sitä olen lukenut muutaman kurssin, mutta koska japanin kielioppi (ja ihan koko kielen ja kirjoitusjärjestelmän rakenne) on todella haastava, ajattelin kerrata aluksi ihan vain fraaseja ja kirjoitusmerkkejä sekä peruskielioppia. 

Anteeksi, aina kun puhun kielistä, en osaa olla lyhytsanainen :) 

Ajattelin siis käyttää joka viikko parin tunnin ajan kirjastolla yhden kielen parissa. Vuodessa on 52 viikkoa, eli saisin näin yli 100 tuntia kielten opiskelua. Ja varmasti voisin nostaa pienen pykälän näiden kaikkien kielten osaamista. 

Niin ne espanja ja italia. Espanjaa opiskelin vain kaksi tuntia (jätin kurssin kesken, kun opettaja oli niin outo) ja italiaa 4 tuntia (jouduin jättämään kurssin kesken, koska se meni liikaa työvuorojeni kanssa päällekäin). 

Tässä muutama teema aloittamaan vuotta 2018!
Olisi ihan kuulla, millaisia asioita sinun unelmien 2018 sisältää? Teetkö uudenvuoden lupauksia? Mitä suunnitelmia tai haaveita on tulevalle vuodelle?

VIISI VIISAUTTA LEMPEÄMPÄÄN PERHEARKEEN

YHTEISTYÖSSÄ PILTTI 

Minulla oli ilo päästä kuuntelemaan psykoterapeutti Maaret Kalliota Piltin 65-vuotisjuhlalounaalla. Puheenvuoro oli tapahtuman loppupuolella ja Lulun kärsivällisyys alkoi jo olla käytetty, joten itsellekin hyväksi kertaukseksi tuli kirjoittaa ylös Maaretin viisi viisasta teesiä lempeämpään perhearkeen. Tässä on todella fiksu nainen, jonka sanat olivat jokainen yhtä aikaa rautaa ja kultaa. Toivottavasti sinäkin saat näistä yhtä paljon irti, kuin minä ja me muut paikallaolleet.

1. KUUNTELE LASTA SINUSSA

Palaa mielessäsi omaan lapsuuteesi. Mikä siellä oli arvokkainta? Aikuisina emme enää muista, kuka teki soseet ja olivatko vanhempamme sävy sävyyn. Mutta sen muistamme, miltä näytimme vanhempiemme silmissä ja millaisina tulimme varmimmin rakastetuiksi. Herkkyys itseä kohtaan lisää herkkyyttä myös lasta kohtaan. 

2. LUOTA TAVALLISEN TAIKAAN

Rutiinit ja ennakoitavuus rakentavat perusturvaa, joka on erikoisuuksia suurempaa. Hyvää elämään tarvitaan loppujenlopuksi vain vähän: aikaa, rakkautta ja turvaa. Vaali väljyyttä. Sen turvissa ehtii kertoa murheensa, tasata suuttumuksensa ja kaivautua kainaloon. 

3. KOSKETA JA KOSKETU

Fyysinen läheisyys rauhoittaa tehokkaasti ja on loistava kipulääke mielen ja kehon murheisiin. Pieni sulaa sylissä, isompi rauhoittuu hartiahieronnassa. Koskaan ei saa olla liian kiire halauksille. Kosketa ohimennen, arkisesti ja lempeästi. 

4. PIDÄ HUOLTA - MYÖS ITSESTÄSI

Lapsi ei opi vain siitä, miten kohtelet häntä, vaan myös siitä, miten kohtelet itseäsi. Kun vanhempi voi hyvin, voi lapsi huokaista helpotuksesta. Kuulostele lämmöllä kuormittuneisuuttasi, säätele arjessa stressiäsi. Vanhemmallakin on rajansa ja tarpeensa. Ole esimerkki inhimillisestä ihmisestä, älä sankarista. 

5. USKALLA TEHDÄ HUONOSTI 

Armollisemman arjen viisautta löytyy keskinkertaisesti ja huonostikin tehdyistä asioista. Riman laskeminen on tärkeä taito. Pohdi tarkoin, mikä teille on tärkeintä tehdä hyvin ja mihin haluatte keskittyä perhearjessa. Mutta mieti vähintään yhtä tarkoin, mitä kaikkea voi tietoisesti hoitaa seiskankin suorituksella.

**

Rakastan itse lasten kanssa rutiineita. Päivät sujuvat paljon iisimmin, jos kaikki tiedämme, että vaikkapa aamiaisen jälkeen on ulkoilu ja päiväruuan jälkeen lepohetki. Tuntuu, että arjessa kuitenkin päivät koostuvat erilaisista palasista, jotka koettavat löytää oman paikkansa vauvan eri pituisten päiväunien, hoidettavien asioiden ja räntäsateen siivittämänä. Ihan hyvä näinkin. Kohta kolme herätti myös ajatuksia. Pienten lasten kanssa kosketusta tulee luonnostaan paljon, etenkin vauvan kanssa. Mutta entäpä kun pojat ovat teini-ikäisiä. Ei varmasti äidin syliin tulla tuosta vaan istumaan, mutta jospa äidin kainaloon sentään joskus. Tai tosiaan pieni hartioiden hierominen telkkaria katsoessa. Toivottavasti molemmat pojat kasvavat rakastavan kosketuksen "kulttuurissa", jossa päivittäin halataan ja kosketus ei ole mitään ällöä tai tarkoita ainoastaan jotain seksuaalista. Kosketus on lempeä huomionosoitus.

Vanhemmat usein haluavat lapsilleen parempaa lapsuutta, kuin itsellä oli. Monessa suhteessa en osaisi toivoa mitään parempaa omaan lapsuuteeni, mutta ehkä tuon kohdan neljä voisin "suorittaa" vähän paremmin. Muistan aavistuksen stressaavana kotoa lapsuudesta sen, että aistin itse vanhemmissa kuormitusta, mutta he eivät osanneet sitä kunnolla purkaa tai lapsille sopivasti sanoittaa. Itse koetan Nopsulle aina todeta ikään sopivin sanoin, jos vaikka itsellä on terveyshuolia ja sen takia pinna kireällä.

Jotain, missä itse voisin parantaa, on tuo huonosti tekeminen. Pieni perfektionisti sisälläni ei antaisi millään minun huokaista, ennen kuin laskut on maksettu, seuraavan kuukauden ruuat suunniteltu, joululahjatoiveet listattu, varavaatteet päiväkodista tsekattu.... lista on loputon ja kuten arvata saattaa, jos odottaa koko listan suoritusta ennen kuin henkäisee, saa odottaa aika kauan. Ehkä siis voisi välillä ottaa rennommin ja henkäistä ihan muuten vaan - kaiken keskeneräisyyden keskellä.

Mitä ajatuksia viisi teesiä sinussa herätti? Löysitkö jotain, missä on parantamisen varaa tai jotain, joka menee jo mukavasti? 

Kuva täältä

HYVÄ ÄITI SYNNYTTÄÄ ALATEITSE? AJATUKSIANI ÄITIYDESTÄ

Luin tässä yksi ilta uusinta Kaksplus-lehteä ja bongasin sieltä Essi Hellénin haastattelun. Ihana, kaunis ja lahjakas Essi! Haastattelu oli tehty muutamien väitteiden muotoon ja salamana sain idean, että hitsit minäkin haluan vastata näihin väitteisiin! Siispä kerrankin vähän pidempi ja pohdiskelevampi postaus. 

Hyvä äiti synnyttää alateitse. 

Synnytys on hurja kokemus. Joko tuolta alapään pienestä reiästä puskee pihalle monen kilon vauva tai vaihtoehtoisesti vatsaan suhaistaan ihmislapsen mentävä aukko, josta vauva nostetaan päivänvaloon. Olen itse alatiesynnytyksen kannalla, olenhan kaksi lasta niin synnyttänyt. Mutta tiedän monta tapausta, jossa sektio on ollut ainut järkevä ratkaisu monesta eri syystä. Jos meillä olisi ajatus kolmannesta lapsesta, vaatisin sektion perustuen siihen kipuun, jota koin tämän kesän synnytyksessä. Vaikkakin suosittelen kaikkia synnytyspelkoisia käymään juttelemassa kätilön kanssa ja edes harkitsemaan alatiesynnytystä, asetan kuitenkin nämä kaksi synnytystapaa täysin samalle viivalle. Loppujenlopuksi, sisälläsi on kasvanut vauva, joka on jotain kautta tullut ulos. Olet synnyttänyt. 

Hyvä äiti imettää vähintään vuoden. 

Aah, imetys! Mielestäni äidit kokevat liikaa painetta imetyksen onnistumisen suhteen. Sen aloitus kun ei osu mitenkään rennoimpaan hetkeen elämässä: mahastasi on juuri kaivautunut ihminen pihalle ja mullistanut koko perheen elämän. Jokapuolelle sattuu, hikoiluttaa, stressaa, väsyttää.. ja samassa pitäisi onnistua tisseillään ruokkimaan pieni tyyppi. Toivoisin enemmän alkumetreille tukea imetyksen aloitukseen ja siinä rinnalla tietoa pulloruokinnasta ja muutamat lohduttavat sanat, että imetys ei todellakaan ole ainut tapa ruokkia lapsi. Ja ettei pulloruokinta tee sinusta yhtään huonompaa äitiä. Samaan aikaan tiedostan kaikki imetyksen hyödyt ja tiedän, että olisin varsinkin Ludden kohdalla toivonut imetyksen kestäneen paljon pitempään. Samaan hengenvetoon hirveällä riskillä vielä totean, että en voi ymmärtää taaperoimettäjiä. Kyllä, sanoin sen ääneen. Imetys siis on omassa päässäni hyvin ristiriitainen asia, johon rehellisesti liittyy pettymyksen tunteita. Hyvä äiti ruokkii lapsensa parhaalla mahdollisella tavalla, joka kuormittaa koko perhettä isossa kuvassa vähiten. 

Kun lapsi syntyy, hän tulee osaksi meidän elämäämme. Meidän elämämme ei muutu. 

Meidän perheessä ekan lapsen kohdalla maailman suurin vitsi! Toisen lapsen kohdalla, vähän enemmän totta. Uskon, että useimmille se ensimmäinen lapsi laittaa kyllä elämän ja rutiinit ihan uusiksi. Varsinkin, jos lapsen saa siinä iässä, että on jo tottunut aikuiselämään ilman lapsia. Toinen lapsi onneksi sujahtaa jo mutkattomammin osaksi arkea. Elämä on kertaalleen jo muokattu "lapsiystävälliseksi", joten siinä mielessä se toinen menee siinä missä ensimmäinenkin. 

Kunnon äiti tuntee syyllisyyttä, jos ei ole vauvansa kanssa.

No just. Muotoilisin asian niin, että kunnon äiti viettää aikaa välillä muutenkin, kuin vauvansa kanssa.

Vanhemmuus ja sen askareet on mahdollista jakaa 50-50. 

Teoriassa kyllä. Ja käytännössäkin kyllä, mutta harvemmin varmaan toteutuu noin. Äitiysloman aikana on selvää, että vanhemmuudessa suuremman lohkon itselleen nappaa kotona oleva vanhempi. Jos nyt mietin meidän perhettä silloin, kun molemmat teki täyttä työviikkoa ja lapsi oli hoidossa, niin sanoisin, että äiti kantaa suuremman taakan ns. metatyöstä. Tiedättekö, huolehtii, että lapsella on oikean kokoiset kuravaatteet, huolehtii yhteydenpidon tarvittaessa päiväkotiin, varaa lääkäriaikaa, jos joku asia mietityttää... Ja kyllä, olen tästä myös muutaman kerran ärsyyntynyt. Sen sijaan meillä mies heittäytyy paljon enemmän leikkiin ja hullutteluihin lasten kanssa, kun äiti taas samalla aina siivoaa keittiötä, laittaa ruuan, tekee ostoslistaa jne. Että niin, molemmat ehkä tekevät asioita 50-50, mutta ne asiat vaan ovat erilaisia. 

Hyvä äiti on kotona vähintään vuoden, mielellään kolme. 

Hyvä äiti on kotona juuri niin kauan, kun se koko perheen dynamiikan, jaksamisen ja talouden kannalta on parasta. 

Äidillä on isää tärkeämpi rooli lapsen tunne-elämän tukemisessa. 

En edes ymmärrä kysymystä. Miksi olisi?

Nainen voi saada kaiken: kunnianhimoisen uran, tasapainoisen perhe-elämän ja mielekästä omaa aikaa. 

Voi. Helppoa se ei ole, eli vaatii varmasti paljon järjestelyä ja mahdollisesti kompromisseja, mutta mahdollista se on. Enemmän kuitenkin itse ajattelen, että pyrin saamaan mukavan uran, toimivan perhe-elämän ja jonkin verran omaa aikaa. Ei siis täysillä kaikkea, mutta mukavasti kaikkea! 

Vauva tuhoaa parisuhteen ja etenkin seksielämän. 

Anteeksi suorapuheisuuteni, mutta osaksi kyllä. Tähän vaikuttaa jonkin verran lähellä olevan tukiverkoston määrä. Jos on mahdollista päästä vaikkapa kerran kuussa ulos puolisonsa kanssa kahdestaan tai kuten olen kuullut, joskus jopa ulkomaan matkalle (!!), niin varmasti parisuhde selviää vähemmillä kolhuilla. Itse en edes muista, koska ollaan J:n kanssa käyty treffeillä. Tasan KAKSI kertaa ollaan päästy olemaan yö ilman Nopsua koko neljän vuoden aikana. En nyt silti sanoisi, että vauva (ja lapset) mitään pysyvästi tuhoaa, parisuhde vaan muuttaa muotoaan. Olen ehkä ankea realisti, mutta ajattelen tällä hetkellä, että me ollaan J:n kanssa tiimi, joka vetää tämän vauvavuoden läpi vaikka päällä seisten. Olen varma, että kun pojat vähän kasvavat, niin parisuhdekin saa enemmän omaa aikaa ja sitten voi taas fiilistellä sitä, kuinka hyvän valinnan tulikaan tehneeksi. 

Hyvä äiti jaksaa leikkiä nukeilla. 

Anteeksi, miksi nukeilla? Viitataanko tässä haastateltavan tyttölapseen? Varmaankin. Aika, no, sukupuolistereotyyppinen kysymys. Ei sillä, että tarttuisin näihin herkästi... *sarkasmia* :) 

Hyvä äiti jaksaa leikkiä. Kyllä. Mutta miten paljon ja kuinka usein? Siitä voi varmasti olla montaa mieltä. Itse en pidä itseäni minään superleikkijänä ja minulla on (äideille tyypilliseen tapaan) huono tapa jatkuvasti tehdä jotain muuta siinä sivussa tai välissä. "Äiti käy vaan laittaa noi pyykit, äitin täytyy ihan kohta tehdä ruoka, äiti vastaa tähän yhteen viestiin.." 

Äitiys tekee tytöstä naisen. 

Äitiys tekee naisesta äidin. Lähipiirissäni on lapsettomuutta ja olisi ihan naurettavaa sanoa, että äitiys liittyy millään tavalla naisen.. öö.. johonkin laatuluokitukseen, hahah. Miten sen nyt sanoisi paremmin? Jokainen tyttö kasvaa upeaksi naiseksi (okei, osa omasta tahdostaan myös miehiksi) ja osasta naisista tulee äitejä. 

Kaksi lasta on täydellinen perhekoko. 

Vajaan viiden kuukauden kokemuksella voisin sanoa, että useampi lapsi on parempi, kuin yksi. Heh, varmaan voisikin olla vähän huolestuttavaa, jos olisin vahvasti toista mieltä. Kyllähän sisarus tai sisarukset antavat lapsen elämään paljon. Opettavat sosiaalisia taitoja, empaattisuutta, jakamista ja parhaassa tapauksessa antavat loppuiäksi sydänystävän, joka on läsnä silloinkin, kun äiti ja isä eivät (enää) ole. Kaikki eivät kuitenkaan voi saada enempää lapsia ja osa eivät halua. En usko, että lapsista kasvaa yhtään sen "huonompia" niinkään. Yhtä lasta tulee varmasti paljon enemmän kuljeteltua harrastuksiin ja ystävien luokse, joten hyvät eväät elämään sekä sosiaalisia suhteita saa niinkin.

Kolme tai neljä lasta? Viisi tai kuusi? Jos itse olisin vasta 25 vuotias ja meillä olisi hyväkuntoiset isovanhemmat tukiverkkona, ehkä haaveilisin vielä joskus tulevaisuudessa kolmannesta lapsesta. Iso sisarusparvi on jotenkin romanttinen ajatus. Meille kaksi lasta on kuitenkin se täydellinen perhekoko.

Haastan kaikki Kaksplussan verkostobloggaajat tekemään tällaisen samanlaisen "omahaastattelun" blogiinsa :) 

UUSI TYÖNKUVANI KAHDEN LAPSEN ÄITINÄ

Äitiys muuttaa kaiken. Sitä ennen olet melko pitkälti vastuussa omasta elämästäsi vain itsellesi. Jos valvot illalla myöhään, aamulla väsyttää nousta ylös, mutta voit valita mennä seuraavana iltana aiemmin nukkumaan. Voit kaataa ison pussin karkkia pöydälle kulhoon ja napsia siitä pitkin päivää. Jos sairastut, voit ilmoittaa töihin olevasi kipeä ja jäädä kotiin sairastamaan. Sairastamisella tässä kohtaa tarkoitetaan vielä yleensä peiton alla rauhassa makaamista. Kunnes tulee äitiys.

Äitinä oleminen on heittämällä yksi hienoimmista kokemuksista, mitä ihminen voi elämässään saada, joten älkää ymmärtäkö väärin, olen hyvin kiitollinen näistä lapsistani. Tietty vapaus ja rentous kuitenkin vedetään vessasta alas samantien, kun synnytyssalista lähdetään. Siitä eteenpäin vastuullasi on pienen, avuttoman ihmisen henki ja hyvinvointi. Eipä sen ihmeempää.

Opit pikkuhiljaa hoitamaan vauvaa ja vauva kasvaa ensin taaperoksi, sitten päiväkoti-ikäiseksi lapseksi. Alat itsekin rentoutua uudessa roolissasi äitinä ja huomaat, että satunnaisista uhmakohtauksista, yökasteluista, vesirokoista ja sen sellaisista huolimatta pärjäät ihan hyvin tehtävässäsi.

Ja sitten päätät hankkia toisen.

Punaiset viivat testiin, kaamea raskauspahoinvointi, kasvava maha, kivulias synnytys ja kotiutuminen. Siinä sitä sitten ollaan, uudessa tehtävässä kahden lapsen äitinä. Lähes neljävuotias, monopoliaseman juuri riipaisevasti menettänyt esikoinen ja pieni, avuton, kaiken huomion vaativa ihmistaimi. Onneksi olkoon!

Miten meillä sitten on mennyt? No ihan ok, vastaan kaikille kysyjille ja koetan miettiä jotain järkevää kerrottavaa arjestamme. Arki on vuoristorataa. On näitä hetkiä, kun Nopsu on päiväkodissa, Ludu nukkuu vaunuissaan ja minä saan aikaa rauhassa kirjoitella blogipostausta. Sitten on niitä hetkiä, kun itse on kipeänä, vauvalle ei kelpaa mikään muu, kuin jumppapallon päällä sylissä pomputtaminen ja isompi poika tarvitsee aivan välttämättä juuri sen yhden legopalan, jota ei löydy koko talosta. Ei sillä, että sitä vauvan hytkyttelyltä kauheasti pääsisit etsimäänkään. Ruoka-aika lähestyy ja mietit, montako kertaa vielä voit taikoa pakastimesta jotain sinne jemmaamaasi ruokaa...

Mutta niin, ihan hyvin meillä menee. Suurin onni on hyvä valinta lasten isäksi. Isimies hoitaa enemmän kuin oman osansa molempien lasten hoitamisen suhteen. Hän pärjää molempien poikien kanssa jopa paremmin, kuin minä. Kiitos hänelle suotujen pidemmän mallisten hermojen. Onni on myös Nopsun osa-aikainen päivähoito. Tuntuisi ihan hullulta pärjätä ilman sitä. On niin kiva, että hän pääsee päivittäin näkemään kavereitaan, leikkimään ohjatusti ja tekemään kaikkia kivoja retkiä. Toivottavasti voisimme mahdollisimman pitkään jatkaa pojan päivähoitoa edes osa-aikaisena.

Koti on yleensä yksi kaaos. Elämä on jatkuvaa priorisointia; kun saa kaikille ruoka-aikana ruoan tarjolle, jokaisella on suht puhdasta vaatetta päällä ja nukutaan tarpeeksi, jää kodinhoito jonnekin sinne sijoille viisi tai kuusi tällä listalla. Puhtaita astioita on oltava, joten koneen tyhjennys ja täyttö nousee listassa korkeimmalle. Imurointi ja vessojen pesu. Pölyt ehtii pyyhkimään myöhemminkin.

Olin jo varautunut jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen ja se onkin läsnä päivittäin. Tarvitsisin neljä minua. Yksi, joka olisi koko ajan vauvan kanssa, yksi olemaan Nopsun kanssa. Yksi, joka hoitaisi kodin, ruokaostokset, vaatehankinnat ja muut koti-/perhehommat. Ja vielä sen neljännen, joka kävisi lenkillä, joogassa, neuloisi ja meditoisi sekä nukkuisi pitkiä unia. Sanokaa mun sanoneen, jokainen noista olisi ihan kokopäiväinen duuni.

Mutta kun jakaantuminen ei käy päinsä, on vaan tyydyttävä siihen, että tekee parhaansa. Huomaan, että vaaka kallistuu koko ajan liikaa vauvan puoleen - se kun tavallaan vaatii läsnäoloa jatkuvasti eikä voi joustaa aikatauluissaan. Samaan aikaan lähes nelivuotias osaa kyllä olla uhmakas ja ärsyttävä kaikin keinoin - ja pahastua sydänjuuriaan myöten milloin mistäkin. Useammin meillä parkuukin isompi, kuin pienempi... Onneksi kaikki on vain vaiheita ja pian varmasti tasapainoa löytyy enemmän. 

Ja kun vielä joskus koittaa se päivä, että pojat leikkivät yhdessä... ai että!

Siihen asti, täysipäiväinen työ on tämä (maailman paras) työ kahden lapsen äitinä.

YKS PIENI HOIDETTAVA HOMMA...

Tällä viikolla se viimein iski. Synnytysjännitys. Tähän asti koko synnytys on tuntunut jotenkin kaukaiselta ja lähinnä siltä, etten jaksaisi koko urakkaa. Siis tarkoitan niinkuin että ei huvittaisi. Voisiko se vauva vaan saapua jollain pikatoimituksella tuohon ovelle tai joku muu hoitaa homman?

Tiistaina neuvolassa hoitaja totesi, että vihdoin pikkuritarin pää on kiinnittynyt lähtökuoppaan, eli enää ei tarvitse soittaa ambulanssia, mikäli lapsivedet menisi. Juteltiin samalla siitä, missä vaiheessa kannattaa ajatella lähteä sairaalaan, ottaen huomioon oman ekan synnytyksen ja muun. Oikeastaan ainut varma on se, ettei mikään ole varmaa ja että aina kannattaa soittaa synnärille ja kysyä arviota. Vaikka ekan synnytyksen avautumisvaihe oli minulla poikkeuksellisen pitkä, saattaa toinen tulla huomattavasti vauhdikkaammin.

Itsellä on kyllä ihan se fiilis, että sitten kun ne kunnon supistukset alkaa, niin sieltä se poika sitten tulee, eikä meinaa. Tuntee tyypin hengaavan jo niin alhaalla ja semmoista pientä jomotusta/supistuksen tunnetta on ihan päivittäin. Tosi kuumottava uusi ÄÄNI on muuten se, että kalvot napsuu. Jep. Kalvot voi napsua, googlaa vaikka. Naps. J kuulee sen kans. Ihan täysin semmoinen olo, että yksi kerta toi napsaus on yhtä kuin vedenpaisumus ja sit mentiin :) 

En muuten kestä tuota Nopsun synnytyksestä otettua kuvaa - pliis rakkaani, ei tuosta kulmasta enää kuvia musta toista kertaa, jooko? Näyttää, kun olisi tulossa kolmoset! 

Koko synnytys tuntuu tällä hetkellä vähän pelottavalta ja ensimmäinen jännitys on tietysti Nopsun saaminen turvallisesti hoitoon. Kata on meidän pelastava enkeli ja luvannut olla puhelimen päässä lähes ympäri vuorokauden. Riippuu vaan tosiaan täysin vuorokaudenajasta, että viedäänkö me Nopsua jonnekin vai tuleeko Kata taksilla tänne meille. Samaan aikaan soitan sitten Joensuuhun äitille ja siskolle, niin että jompi kumpi heistä alkaa katsella seuraavaa mahdollista junaa, jolla saapua paikalle. Näin Kata vapautuu takaisin omaan arkeensa viimeistään vuorokauden sisällä. 

Itse synnytykseen suhtaudun jotenkin aika avoimin mielin. Sitä kun ei voi itse hallita eikä päättää. Se alkaa kun alkaa ja menee kuten menee. Olen hyvin avoin kaikille lääkkeille ja puudutteille. Näen kuitenkin parhaaksi hoitohenkilökunnan tehdä ratkaisut, mitä annetaan ja missä vaiheessa. Ponnistaa haluan kyljellään tai kontallaan - toivonkin, että se otetaan huomioon, koska viimeksi olin niin sumussa siinä kohdassa, että tein vaan mitä pyydettiin ja ponnistin siis puoli-istuvasti, joka ei ehkä ollut paras ratkaisu. 

Ihan hullua kyllä, että vauva saattaa olla täällä jo muutamien päivien päästä - tai sitten vielä kuukauden ajan odotellaan! En tiedä kumpi ajatus kauhistuttaa enemmän 🙈

Taaskin otetaan lämmöllä vastaan hyviä ajatuksia, vinkkejä ja tsemppiä synnyttämiseen liittyen 💝

PUHELIMEN SELAAMINEN = LEHDENLUKU?

Eilen se kävi taas. Todistin tilannetta, jossa teki mieli sanoa pari valittua sanaa eräälle näköpiirissä olevalle äidille. Menin tekemään megalomaanisia ruokaostoksia Prismaan ja jotta jaksaisin tuon megaloreissun, niin kävin tankkaamassa kahvilassa jäätelöcappucinon. BTW, tiskillä: "Oliko teillä joku semmoineni ihana, mihin tuli cappucino ja sitten jäätelöä..?" Myyjä: "Joo, jäätelöcappucino." :) 

Istun sitä nautiskelemaan ja huomaan viereisessä pöydässä puhelimensa selailuun uppoutuneen äidin ja hänen kaksi noin alakouluikäistä lastaan. Äiti komentaa vähän väliä, katsetta puhelimesta kunnolla irroittamatta, lapsiaan olemaan paikallaan, istumaan alas, käyttäytymään edes. Jatkaen koko ajan puhelimen selaamista. Lapset eivät oikeasti edes riehu, kunhan vaan ovat lapsia, joilla on vähän tylsää. Hassuttelevat keskenään ja hyörivät ja pyörivät, kun herkut on jo syöty. Äiti jatkaa puhelintaan ja lapsien komentamista hyvin tiukkaan ja kiristävään sävyyn. 

Voitte arvata, mihin teki mieli puuttua? 

Miten aikuinen ihminen voi olettaa lasten istuvan hiljaa paikallaan tilanteessa, jossa selvästi aikuinen ITSEKÄÄN ei malta istua hiljaa paikallaan, vaan hakee puhelimesta viihtymistä - tai viihtyä vastaillen viesteihin, mitä nyt ikinä.

Samaan olen törmännyt usein bussissa. Taaperoikäinen lapsi tylsistyy rattaissa ja alkaa kitisemään ja venkoilemaan. Äiti selaa puhelinta. Hyssyttää välillä lasta ja palaa puhelimensa pariin. Eikö tässäkään aikuinen ymmärrä, että tekemisellään sanoo, että "bussissa on tylsää, en jaksa istua, haluan viihdykettä" samaan aikaan, kun käskee lasta jaksamaan bussimatkan rattaissa istuen - ehkä jopa bussin seinää tuijottaen. 

En itse ole mikään puhelinrajoitusabsolutisti ja oikeasti roikun AIVAN liikaa itse tuon palikan parissa. Mutta muutama ohjenuora itselläni on, joista koetan pitää kiinni. 

1. Jos selaan puhelimesta jotain Nopsun selvästi sen huomaten, kerron mistä on kyse. "Äiti katsoo, milloin seuraava bussi menee / Äiti tsekkaa, mihin aikaan joku juttu aukeaa / Äiti vastaa isin viestiin / Äiti laittaa yhdestä kirppariostoksesta viestin." 

2. Jos lapsi katsoo vaikka Pikku Kakkosta, voin mielestäni istua vieressä sohvalla ja selailla puhelinta. Tämä tuntuu jotenkin reilulta - molempien samanaikaista ruutuaikaa. 

3. Jos otan lapsesta kuvan tai videon, niin yleensä myös kerron, miksi niin teen. Että otan kuvan itselleni muistoksi, lähetän kuvan mummille tai muuta vastaavaa. Haluan, että lapsi ymmärtää ne asiat, joita puhelimella tehdään. Koska luoja tietää kaukana on ne ajat, kun puhelimessa pyöritettiin kiekkoa ja vain soitettiin! 

Koska äitiys on oikeasti aika rankka laji, jossain ihan hyvin mainittiin, ettei äidin nyt liikaa kannata syyllistyä puhelimen selaamisesta. Verrattiin, että onhan äidit aina selanneet lehtiä tai lukeneet välillä kirjaa lapsen läsnäollessa, että ihan sama asia. Tästä olen eri mieltä, ei ihan sama asia. Mielestäni lapsen on paljon helpompi hahmottaa se, että äiti selaa lehteä. Siinä on konkreettisia sivuja, joita käännellään, kuvia katseltavaksi ja tekstiä luettavaksi. Hahmotettava asia. Sen sijaan se, että äiti tuijottaa keksittyneesti jotain teknistä palikkaa, on lapselle paljon vaikeampi hahmottaa. Mitä tuolla sisällä on, joka vie noin täysin äidin huomion? 

Mitä mieltä te muut olette aiheesta äitiys ja oma puhelimenkäyttö? Kuulen mielelläni ajatuksia :) 

ONKO MEILLÄ KOHTA KAKSI LASTA? + KILPAILU

Olen jo kyllästymiseen asti valittanut, että kuluneet viikot äitiysLOMAA ovat olleen hieman raskaat. Tässä kun muuttohommat (sisältäen kaiken hankinnan, kierrätyksen, siivouksen, korjauksen) alkaa olla pikkuhiljaa voiton puolella, huomaan, että olen ihan hirvittävän vähän pohtinut etukäteen elämää ja arkea kahden lapsen kanssa. En tiedä, voihan se olla ihan hyväkin, että mennään vähän "soitellen sotaan" vai miten sitä sanotaan? Odotukset eivät ole liian ruusuiset, mutta en ole myöskään lietsonut turhaa paniikkia. Totuushan on se, että on täysin mahdotonta tietää, millainen vauva sieltä tulee ja miten isoveli tulee asiaan reagoimaan. 

Nopsu suhtautuu edelleen pikkuveljen saapumiseen jotenkin tyynen realistisesti. Mutta tämä muutto on antanut vähän osviittaa siitä, mitä saattaa olla edessä. Itse asian (muutto) kanssa Nopsu nimittäin on ollut aivan mielettömän sopeutuvainen. Sanonut monesti, että uusi koti on ihana ja ei kuulema ikinä ole ikävä vanhaan kotiin. Kuitenkin tässä viikon verran meillä on asunut tavallista pörröisempi känkkäränkkä, jonka lempisana on tiukka "ei". Murusen suusta tulee aika tulista tekstiä, jota ei täällä meillä ennen olla kuultu. Kaikkiin kehotuksiin (söisitkö, voisitko pukea, käy vessassa) vastaus tuntuu olevan tiuskaistu "enkä!" ja ilmassa raikuu myös en käy, käy ite, ITE OOT VÄSYNYT, mene pois, älä tule tänne, älä katso minuun päin!! 

En ole kummoinen psykologi, mutta voisin kuvitella, että ehkä siinä vähän kuitenkin puretaan tätä elämänmuutosta. Saattaa siis olla, että pikkuveli itsessään on Nopsulle ihan iloinen asia, mutta me vanhemmat saamme varmasti taiteilla arkea välillä aikamoisen mörököllin kanssa. 

Koska ajatustyöni on vähintäänkin kesken, pyydänkin teiltä lukijoilta nyt parhaat vinkit siihen, miten valmistautua elämään kahden lapsen äitinä? Mitä hyviä vinkkejä alkutaipaleelle? 

Onni on se, että vauva saapuu näin kesän kynnyksellä. Vaikka tukiverkkomme onkin puutteellinen mummien asuessa 500km päässä, niin kesällä sekä opettajasiskoni että opettaja-paras-ystäväni ovat lomalla. Samoin oma äitini pääsee helposti saapumaan tänne. Ja mikä parasta, J on kotona lähes koko kesän. Yrittäjälle tämä tarkoittaa sitä, että syksystä tulee sitten erittäin työntäyteinen (jonkun se on raha tuotava taloon), mutta aivan mahtavaa, että saamme näin koko porukalla opetella uutta arkea. Varmasti pehmittää Nopsunkin sopeutumista, kun keksitään kaikkea kivaa tekemistä aina vuorotellen äitin ja isin kanssa, koko perheen lisäksi. 

Laittakaapa tosiaan vinkit jakoon! Kaikkien kommentoijien kesken arvon Oot niin ihana -merkkisen neuvolakorttikotelon, jollaiset itselläni on jo molemmille pojille. Tämä kotelo on vaan niin täydellinen! Mukaan vielä pari yllärijuttua sinne sisään ;) Arvonta 24.5. kello 10:00. Muistathan laittaa oman sähköpostiosoitteesi kommenttiin. 

Meikämamma lähtee nyt hakemaan kirppisostoksena hoitopöytää, niin alkaa pikkuhiljaa olla vauvan tarvikkeet valmiina. Arvatkaa muuten hajosiko meiltä muutossa pesukone!?!?! Todella kiva yllätys kaiken muun rahanmenon lisäksi. Pyykkiä odottaa aivan valtava vuori kylppärissä ja toivotaan, että saadaan pesukone pian kuntoon - siellä odottaa pesua vielä osa vauvanvaatteistakin...

Kuva lainattu Tuutilullan sivuilta. 

Oma kamera muuton jäljiltä vielä arvoituksellisessa sijainnissa.. 

ÄITIYDEN PELKOJEN ÄÄRELLÄ

Olen vähän herkkis ja stressaannun helposti. Sekä huolestun heti jos joku asia tuntuu olevan pielessä. Voi siis arvata, etten ole paras ihminen handlaamaan lapsen äkillistä sairastumista. Jos suoraan sanotaan, tunnen olevani siinä lajissa surkein äiti ikinä. 

Eilen sain taas tahtomattani (no, kuka sitä tahtoisi) kosketusta aiheeseen. Nopsun vointi ns. romahti ihan puolessa tunnissa ja kaahasimme ensin keskustaan Pikkujättiin, josta suoraan päivystykseen Jorvin sairaalaan. Onneksi onneksi onneksi onneksi onneksi J oli kotona. En tiedä, miten olisin selvinnyt yksin. Jo siis ihan lapsen kantamisesta paikasta toiseen oman mahani kanssa sykkeen ollessa varmasti 150 koko ajan. Puhumattakaan huolen musertavasta painosta. 

Onneksi syy salamana nousseeseen kuumeeseen ja sen aiheuttamiin muihin "vaivoihin" selvisi - keuhkokuume. Ja kiitollisuus siitä hyvästä hoidosta ja kohtelusta, jota Jorvin lasten päivystyksessä saimme. Paikalle kun saapui todella huonovointinen lapsi isänsä sylissä kalpeana kyhjöttäen ja täristen sekä järjettömän huolestunut, mutta toki parhaansa sen peitelläkseen tekevä äiti, niin oli kullan arvoista saada empaattinen ja fiksu hoitaja, joka minuutissa juttelullaan ja varmoilla otteillaan rauhoitti äidin ja sai pojan luottamuksen 100 % puolelleen. Muutamassa tunnissa vointi alkoi jo helpottaa ja pääsimme yöksi lopulta kotiin. Yö tosin meni vähän harakoille, koska lääkkeitä piti antaa neljän tunnin välein ja itse en pystynyt oikein noissa väleissä edes rauhoittua nukkumaan. 

Tämän tyyppiset skenaariot ovat oikeasti ne, jotka minua äitinä eniten pelottavat. Pelkään, että lapselle/lapsille käy jotain. Minuun iskee tunne, että äkillinen sairastuminen on kuin syöksyminen jyrkänteeltä jonnekin synkkään, mistä ei ole paluuta. Mieleni syötti eilisen illan tauotta kauhuskenaarioita tyyliin "se oli ihan tavallinen, ihana sunnuntaipäivä, kunnes..." Pelkään, että en itse kykene pysymään vahvana ja rauhallisena. Etten yksinkertaisesti kestä tilannetta. Nimittäin sietämättömältä se eilenkin tuntui. En ole ihan varma, miksi koen nämä tilanteet niin vahvasti. Toki nyt vahvistuksena oli vielä ihanat raskaushormonit :) 

Eilinen meni ok, koska meitä oli kaksi aikuista ja yksi lapsi. En todellakaan osaa kuvitella, millainen tilanne olisi ollut, jos meitä olisi ollut täällä kotona sairastumisen hetkellä minä yksin ja Nopsun lisäksi vauva. Kai siitä jotenkin selviäisi, koska vaihtoehtojakaan ei ole, mutta tuo skenaario scares the shit out of me, suoraan sanottuna. Tähän lisänä se, että meillä ei todellakaan ole mummola missään semmoisen matkan päässä, että paniikkitilanteessa olisi apua. 

Ja KYLLÄ, olen tietoinen siitä, että lapsilla on oikeasti vaikeita sairauksia, jopa parantumattomia sellaisia. Ja hengenvaarallisia tilanteita tulee eteen - jopa usein!! Jep, jos äskeinen skenaario ei vielä ollut tarpeeksi paha, niin voidaan siirtyä tälle asteelle :) 

Tämä on vähän arka aihe, joten en nyt kaipaa yhtään sellaista "mitäs hankit lapsia, jos susta ei ole edes tuollaiseen" -kommenttia. Sen sijaan jos on hyviä vinkkejä siihen, miten selvitä äitinä tiukoista, itselle pelottavista tilanteista, niin kuulen mielelläni. 

Täällä onneksi tänään on koko porukka toivuttu hyvin. Nopsu suostuu ottamaan lääkkeet lahjonnan voimin ja nukuttiin molemmat kolme tuntia päiväunia. Pientä lämpöä on ollut, mutta muuten poika on ihan oma itsensä. Kuinka kiitollinen sitä onkaan toisen komentelusta, pieruvitseistä ja jatkuvasta leikkiin ruinaamisesta tällaisen kokemuksen jälkeen 🙏

ps. kevennyksenä (?) hyvä tänään kuulemani lause: "Do not fear childbirth, that's the easy part. There is no epidural for motherhood." :)

CAN'T ADULT - AJATUKSIA SISÄILMAONGELMISTA JA PÄIVÄHOIDOSTA

Tiedättekö sen tunteen, kun ei jaksaisi olla aikuinen? 

Koska muutamme oman asuinalueemme eri laidalle, olemme hakeneet Nopsulle päiväkotipaikkaa siitä ihan vieressä olevasta päiväkodista. Yksi asunnon valinnan iso kriteeri myös oli se, että vieressä on koulu, jossa poikien on hyvä sitten aloittaa opintiensä. Ensin selvisi talvella, että kyseisessä koulussa on sisäilmaongelmia. Nyt tällä viikolla selvisi, että ongelmat ovat myös koulun yhteydessä olevassa päiväkodissa! 

Hyvä ystäväni on opettaja ja hän altistui Jyväskylässä yhden lukukauden ajan sisäilmaongelmille. Tämä SUPERterveellistä elämää elävä sporttinen ihminen on esimerkiksi juuri tällä hetkellä sairaslomalla tuosta altistuksesta puhjenneen astman takia. Hän myös tiesi kertoa, että yli puolessa pääkaupunkiseudun kouluissa on sisäilmaongelmia. Siis aivan järkyttävää! Jos vuosi jo tuollaisessa koulussa voi tuhota ihmisen perusterveyden, niin entä kun koulussa on lapsi yhdeksän (tai päivähoidon kanssa jopa 14) vuotta? 

No, saimme juuri tiedon, että siirto ei onnistu, joten siinä mielessä ongelma on nyt sysätty pidemmälle tulevaisuuteen. Nopsu jatkaa tutussa päiväkodissa ja kuljetamme häntä (ja ehkä tulevaisuudessa molempia poikia?) sitten vaan vähän pidemmän matkan. Samalla kun toivomme, että kolmessa vuodessa oikeasti tuolle rakennukselle tehtäisiin jotain. 

No, koska päivähoidon oikeus on Vantaalla rajattu niin, että äidin kotona ollessa lasta saa pitää vain puolipäiväisesti hoidossa, ainut mahdollisuus Nopsun hoidolle tutussa päiväkodissa on niin, että hän on joka päivä 8-12 hoidossa. Ei siis mahdollisuutta olla kolmena (tai tarkemmin 2,5 päivää) viikossa, joka heittämällä olisi kuljetusten kannalta helpompi. Naurettavinta on se, että vaikka tuomme lapsen kahdeksaksi hoitoon, ei hänelle kuulu tuohon päivään aamupalaa. Kyllä, maksamme 60 % täydestä päivähoidon hinnasta (kysykää vaan, en tiedä miksi puolipäiväisyys maksaa 60 %) ja lisäksi poika ei tämän kolmen hoidossaolovuoden aikana ikinä ole syönyt hänelle nyt kuuluvaa aamupalaa (koska menee vasta yhdeksään hoitoon). Mutta puolipäiväisenä hän istuu siis tyhjän pöydän ääressä, kun kaverit kahdeksalta syövät aamupalaa. Olisi VÄHINTÄÄN reilua, että näin ollen "puolikkaiden" lasten hoitoaika olisi 8:30 - 12:30, jolloin aamupalan voisi syödä kotona ja tulla sitten leikkien alkuun hoitoon. Tosin taas kerran, miksi maksamme "täyden" hinnan ja ruoka puuttuu? 

Jotenkin sitä miettii, olisiko sittenkin pitänyt tehdä lapset "putkeen" niin, että olisi reilusti ollut niiden kanssa kotona. Nyt emme kuitenkaan pidä vaihtoehtona sitä, että neljävuotias, hoitoon jo kolme vuotta tottunut olisi vain minun ja vauvan kanssa kotona. Samalla miettii, olisiko sittenkin pitänyt muuttaa Helsingin puolelle, jossa moni lapsia koskeva asia on paremmin? Ja miettii, olisko sittenkin pitänyt panostaa vielä isompaan asuntoon, jotta mahduttaisiin kahden lapsen kanssa pitkään varmuudella asumaan? Toki toisesta lapsestahan ei ollut tietoa vielä silloin, kun asuntokaupat sovimme. Ja jos olisimme halunneet isomman asunnon, olisimme taas joutuneet tinkimään jostain muusta - todennäköisimmin sijainnista. 

Uuvuttaako ketään muuta välillä tämä aikuisen rooli ja siihen liittyvät päätökset ja vastuu? 

Jos tämä ei vielä riitä, niin olen tällä viikolla pohtinut myös Suomen päätöksiä käännyttää takaisin Afganistaniin turvapaikanhakijoita ja sitä, miten voi olla mahdollista, että sekä ystäväni että hänen isänsä on joutuneet kärsimään aivan kamalalla tavalla hoitovirheistä ja vastuuttomuudesta suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän taholta. 

Tuntuu, että elämä on tehtävä, johon ei ole oikeaa ratkaisua. Jotenkin vain koettaa tehdä parhaita mahdollisia päätöksiä tietäen, että nurkan takana voi kuitenkin vaania joku saavillinen kylmää vettä valmiina kaatumaan niskaan. 

Että ymmärrättekö, että haluaisin hetkeksi edes palata siihen aikaan, kun asuttiin Joensuussa Jyskynkujalla punaisessa rivitalossa? Käytiin lauantaisin keskustan Citymarketissa ruokaostoksilla ja mukaan sai valita Lauantaipussin. Jossa parhaita oli salmiakit ja huonoimpia vaahtokarkit. Päiväruuaksi oli lihakeittoa, ikkunasta näkyi metsä ja radiosta kuului se, "ääni kun on, nyt kansanradion" -sävelmä. Ja äitin masussa oli pikkusisko, jolle saattoi jutella navan kautta ja nähdä, kuinka hän istuu siellä pienellä punaisella puisella jakkaralla 💖 

EDIT: Hetki sitten tulleiden Tukholman suru-uutisten jälkeen olen entistä enemmän sitä mieltä, että en ymmärrä maailmaa...

ps. jos sain ahdistuksen tartutettua johonkuhun muuhunkin, niin katso uudelleen tuota ensimmäistä kuvaa. Onko mitään hienompaa maailmassa, kuin lapsen ilo, aitous ja viattomuus. Äitiys, siitä kyllä olen kiitollinen. 

ÄITIYSLOMA - OMISTAUTUMISTA VAUVALLE VAI PANOSTUS URAKEHITYKSEEN?

 

Toisen kerran (ja viimeisen kerran) elämässäni äitiyslomalle jäänti häämöttää yhdeksän viikon päässä. Tällä hetkellä muutto ja kaikki siihen liittyvä täyttää ajatukset, mutta sen jälkeen alkaa varmaankin hahmottumaan arki vauvan ja osa-aikaisesti hoidossa/kerhossa olevan nelivuotiaan kanssa. 

Ihailen valtavasti ihmisiä, jotka opiskelevat äitiyslomalla. Yksi ystäväni opiskeli psykologiksi (juu-u, siis ihan kokonaisen yliopistotutkinnon) kahden peräkkäin olleen äitiyslomansa aikana. Pienempääkin opiskelua tuntuu mahtuvan yhden jos toisen äidin kotonaolemisen aikaan. Ainakin sen käsityksen saa selatessa lehtiä, kuten Talouselämä tai Kauppalehti Optio. On erilaisia äitiverkostoja, jotka mahdollistavat akateemisen itsensä kehittämisen ja itsensä kilpailukykyisenä pitämisen (YÖK, mikä käsite) myös niinä kuukausina/vuosina, kun on aktiivisesta työelämästä poissa. 

Sitten voikin toiseen käteen napata jonkun Vauva-lehden tai Kaksplussan ja aivan varmasti löytää vastapainoksi kommentteja siitä, kuinka äitiysloma on tarkoitettu vauvaan suhteen luomiseen ja perheelle omistautumiseen. 

Missä hitossa seison sitten itse tällä puklurätti-elän-vain-vauvalleni ja ura-ensin-pidän-yllä-markkina-arvoani -janalla? 

Seison leveässä haara-asennossa jossain tuon viivan keskimailla. Mielestäni äitiyslomalla on ensisijaisen tärkeää pitää huolta sekä itsestään että uudesta vauvasta. Toki esikoisesta / muista lapsista myös. 

Nopsun kanssa ei olisi tullut mieleenkään tehdä mitään muuta, kuin koettaa jaksaa arkea vauvan kanssa! Ehei, en edes ajatellut moista! Meillä oli haastava vauvavuosi ja sen jälkeen aloin vaan haaveilla töihin paluusta. Kun tähän peilaa ajatusta, että pian kotona on vauva (oli sitten haastava tai ei) ja lisäksi vähintään puolet päivistä neljävuotias - niin en ihan vielä näe, missä ihmeen välissä istuisin rauhassa alas ja jaksaisin opiskella jotakin?! Tai miten pääsisin jonnekin luennoille? 

Varmasti tässäkin asiassa ovat etuoikeutettuja ne, joilla on isovanhempien lapsenhoitopalvelut tarjolla. Me pärjätään hyvin pitkälle oman perheen kahden aikuisen voimin ja hitsi vie, jos saan päivässä vaikka tunnin omaa aikaa, niin kyllä a) nukun, b) liikun, c) käyn rauhassa kaupassa, tai d) en tee mitään järkevää. 

Opiskelu?

Ajatus opiskelusta on viehättänyt siitä asti, kun opiskelut olen lopettanut. Työelämässä ollessa (ennen perhearkea) olen tehnyt muutamia viestinnän kursseja Helsingin avoimeen yliopistoon. On olemassa monia hurjan kiinnostavia opiskelumahdollisuuksia - harmi vaan, että suuri osa niistä maksaa valtavasti. Myöskään en mitenkään uskalla sitoutua pääsemään tiettyinä päivinä tiettyyn aikaan luennoille - miehen työt kun ovat hyvin epäsäännölliset ja monesti painottuvat myös iltoihin. 

Työt? 

Osa tekee äitiyslomalla töitäkin. Itsellä ei sellaista mahdollisuutta oikein ole, vaikka pieni tulovirta houkuttaisi kyllä valtavasti. Ihailen esim. Miia Metso -blogin Miiaa, joka on valokuvaaja ja pystyy hyvin yhdistämään lastenhoitoon muutamia valokuvauskeikkoja. 

Blogi? 

Yksi asia tuntuu varmimmalta - blogin kirjoittamista jatkan. Tämä on niin kiva harrastus ja tätä voi tehdä aikalailla omilla ehdoilla. Kaksplussalle kiitokset siitä, ettei tiettyä postaustahtia vaadita, vaan jos vauvan kanssa menee vaikka pari viikkoa ihan sumussa, niin sitten menköön. Haaveissa on panostaa blogiin enemmän - haluaisin uusia ulkoasun, oppia ottamaan laadukkaampia kuvia (köh, uusi kamera olisi kiva) ja kirjoittaa laadukkaampia tekstejä. Tiedän myös jossain määrin oman tyylini ja haluan vahvistaa sitä. En halua mennä "klikkiotsikkoihin", mutta en myöskään halua maalata sellaista kiiltokuvan valkoista täydellisyyskuvaa. Haluan lisää lukijoita, mutta sillä, että sisältö aidosti on kiinnostavaa ja/tai viihdyttävää. Aitous ja rehellisyys olkoon mun blogin.. öö.. tuki..renkaita?. 

Lapset ensin?

Oletteko kuulleet sanonnan "Lapset on pieniä vain hetken." Tulee lähes kyynel silmään, nyt kun ajattelenkin tuota. Kun ehti tässä välillä työelämään useammaksi vuodeksi, niin on hyvin tietoinen siitä, miten elämä rullaa vauhdilla sitten, kun lapset ovat hoidossa ja itse töissä. Se on sitä arkirumbaa; aikaisin töihin, hakemaan lapsi hoidosta, ruuanlaitto, Pikku Kakkonen, vähän leikkiä, iltapalat ja nukkumaan, taas aamulla aikaisin töihin. Välissä hassu ohikiitävä viikonloppu. 

Tuntuu, että tällä kertaa äitiyslomaan suhtautuu ihan eri tavalla. Tiedostaen, kuinka ainutlaatuinen on tuo aika, kun lapset ovat pieniä - toinen vielä ihan pieni. Elämässä ei tule montaa mahdollisuutta hiljentää tahtia ja keskittyä pieniin asioihin, lasten kanssa. 

Aikaa myös itselle? 

Kuten jo viittasin, elämässä ei tule montaa mahdollisuutta irtaantua työelämästä (ainakaan ilman stressiä, mikä tietenkin olisi seurana työttömyyden tai sairauden kohdatessa, toivottavasti niitä en joudu koskaan kokemaan). Olisiko niin väärin siis antaa myös aikaa itselle kasvaa ihmisenä. Muistaa hengitellä rauhassa ja tosiaan nauttia niistä pienistä hetkistä. Olla paljon ulkona ja tehdä itse terveellistä ruokaa. Tavata ystäviä ja tutustua uusiin (äiti-)ihmisiin perhekahviloissa. Elää ilman kalenteria ja minuuttiaikataulua. 

Saas nähdä mihin suuntaan nämä ajatukset muokkautuvat, kun oikeasti pääsen jäämään äitiyslomalle. Koetan pitää toistaiseksi mielen avoimena ja välttää tekemästä ainakaan mitään suorituspaineita aiheuttavia valintoja tai päätöksiä 💝

Mitä ajatuksia äitiyslomalle jäänti tai äitiyslomalla oleminen teissä aiheuttaa? Oletteko enemmän tyyppiä, joka palaa jo 9kk jälkeen heti töihin vai haluatteko olla kotona aina sinne asti, kun lapsi on kolmevuotias? Ja miten tuon kotonaoloajan olette käyttäneet? 


Kuvat: Pinterest

KUMMIEN ROOLI

Luin eilen Kodin Kuvalehdestä - joo tiedän, mutta sen lukeminen on vaan niin rauhoittavaa - jonkun tekstin siitä, kuinka ihminen harmitteli, ettei itsellä kummit ole olleet elämässä lainkaan mukana. 

Havahduin itse siihen, etten muista, ketkä ovat omat kummini. Pienen pohdinnan jälkeen muistin. Muistan, että yksi kummitäti lähetti kerran minulle postissa kauniin peilin, kun olin ihan pieni lapsi. Peili haettiin postista ja olin siitä tosi iloinen. Harmittavasti, tämän jälkeen en muista, että kummi olisi ollut elämässäni mukana satunnaisten kohtaamisten lisäksi. 

Toisista kummeista tiedän ja muistan vielä vähemmän. Elämäni harmillisimpia juttuja on se, että kun olin juuri ja juuri täysi-ikäinen, katkesi minulta (itsestäni johtumattomista syistä) välit isääni ja sitä myötä koko isän puolen sukuun (josta esim. kaikki serkkuni olivat). Sen jälkeen en ole kummiperheestä kuullut mitään. 

Eipä siis kovin kehuttavat meikäläisen kokemukset kummihommista.

Onneksi Nopsun kohdalla meillä on käynyt tuuri tai sitten - kukapa se kissan hännän muu nostaisi - olemme vaan valinneet hyvin. Nopsulla on kolme kummia. Kata on ollut minun paras ystävä tokaluokalta lähtien ja olikin itsestäänselvää (ja varmaankin jo siellä ala-asteen välitunneilla sovittua), että pyydän hänet sitten joku päivä lapseni kummiksi. Ja jestas miten hyvä päätös! Vaikka Kata asuikin Nopsun ekat vuodet Joensuussa, yhteydenpito kummipoikaan oli tiivistä. Olemme aina saaneet tuolta suunnalta korvaamatonta tukea, apua ja nykyisin etenkin sitä harvinaista herkkua; hoitoapua. Ollaan Katan kanssa sopivasti erilaisia, joten on myös hauskaa, että Nopsu saa tuolta suunnalta vähän kasvatusta hevimusiikkiin ja muutenkin hieman erilaista elämänasennetta :) On aivan mahtavaa, että voisin vaikka pariksi päiväksi hätätapauksessa antaa Nopsun Katalle hoitoon ja ihan oikeasti minun ei tarvitsisi murehtia, että mitenköhän lapsi pärjää. 

Sama viimeinen lause kyllä pätee Nopsun kummiperheeseen, Havukaisiin. Kun perheen äiti on terveydenhoitaja/kätilö ja isä muuten vaan monilahjakkuus kaikessa, voi olla varma, että Nopsu on tuollakin parhaassa mahdollisessa seurassa. Tässä ainut harmi on, että perhe asuu Lempäälässä, joten matkaa on hieman. Ja toisekseen, molemmat vanhemmat ovat hyvin kiireisiä. Sinin tapasittekin jo syksyn haastattelusarjassani :) Onneksi juuri tänään varasin junaliput ja menemme maaliskuussa Nopsun kanssa yökylään Lempäälään.

Ja hei, minä en muuten itse ole vielä kenenkään kummi! Odotan jo innolla, että joku läheinen saa lapsen ja suo minulle/meille sen kunnian. Aion kyllä olla maailman paras kummitäti 💕

Millaisia kokemuksia teillä muilla on kummien roolista elämässä - joko omassanne tai lastenne? 

"Unelmat2016" - TAKANA IHMEELLINEN VUOSI

Tiedättekö mikä tuo otsikon ensimmäinen osa oli? Se oli lähes koko vuoden salasana töissä tietokoneelleni. Aloitin vuoden 2016 unelmoimalla, että tänä vuonna saisin uuden työpaikan, löytäisimme uuden kodin ja tulisin raskaaksi. Tuntuu ihan käsittämättömältä nyt, että kaikki nuo kolme suurta toivetta on oikeasti toteutunut. Mikään ei kuitenkaan tullut sormia napsauttamalla ja kaikkia unelmia tavoitellessa tuli itkettyä useammatkin itkut. Tuntui, että uutta työtä ei löydy koskaan, sitä uutta asuntoa ei löydy koskaan ja en ainakaan onnistu enää ikinä tulemaan raskaaksi.

Ensimmäinen toteutunut unelma: uusi työ 

Jos on jo vakituisessa työsuhteessa, uuden työn haku alkaa monesti pikkuhiljaa. Se voi olla joku yllättäen silmiin sattuva ilmoitus kivasta työstä tai joku hiertävä asia vanhassa. Itsellä ensimmäiset ajatukset uuden työn hakemisesta alkoivat noin vuosi ennen kuin oikeasti vaihdoin työpaikkaa. Tarjolle tuli kiinnostava työ tuttavan kautta ja kävin pitkän pohdinnan silloin siitä, olisinko valmis lähtemään. Kun kuukausien mittaisten keskustelujen jälkeen tulin lopputulokseen, että olen ja jäin vain odottamaan lopullista paperien kirjoitusta, pettymys oli valtava, työmahdollisuus menikin puihin. Olin jo tehnyt jonkinlaisen henkisen irtaantumisen ja suuntia oli sen jälkeen vai yksi - oli etsittävä uusi työ. Jäin sitten seuraavaksi tammikuussa eräässä tiukassa, viisi viikkoa kestäneessä rekrytointiprosessissa toiseksi. Itkin varmaan viikon. Vielä muutama ponnistelu ja maaliskuussa sain sitten tiedon, että minut on valittu tähän nykyiseen tehtävään. Samaan aikaan lähes jo tarjolla oli toinenkin todella mielenkiintoinen tehtävä ja oikeastaan aikajärjestys päätti kohtalon. 

Työnhaun alkumetreille inspiraatiota antoi paljon tämä tuttavani blogipostaus. Suosittelen lukemaan, jos mielessä pyörii yhtään ajatukset siitä, mitä sitä haluaisikaan tehdä ja mihin suuntaan edetä. 

Oma postaukseni tässä työnhakuun liittyen - joko olet lukenut? 

Toinen toteutunut unelma: uusi koti 

Kuten työnhaku, asuntokuumekin starttasi jotenkin varkain. Bongasin kesän alussa alueemme Facebook-ryhmästä mukavan oloisen asunnon ja ex tempore päätimme mennä sitä katsomaan. Eihän se ollut sopiva, mutta sai kuitenkin aikaan innon löytää uusi koti. Ensin haimme kerrostalon ensimmäisen kerroksen asuntoja. Yksi tosi kiva olikin tarjolla ja hitsit miten harmitti, kun se menikin jo ennen kuin ehdimme tehdä tarjousta. Tämän jälkeen aloimme miettimään, että ehkä se rivitalo olisi kuitenkin kivempi. Tässä vaiheessa olimme myös taipuneet siihen, että kaksi kerrosta on ihan ok, sillä meidän alueella kaikissa rivitaloasunnoissa on kaksi tai kolme kerrosta. Mietimme jopa yhtä asuntoa, jossa oli kolme kerrosta. Näin jälkeenpäin, onneksi emme saaneet sitä kerrostaloasuntoa emmekä kolmikerroksista!

Omaan asuinalueeseemme olemme niin viehättyneitä, että jotenkin koimme tosi vaikeaksi lähteä muualle. Olemme molemmat muualta kotoisin, eikä täällä ole sukua, niin tästä ympäristöstä muutamine kavereineen ja tuttuineen on tullut tosi kotoisa. Voi kun voisi pakottaa kaikki kaverit pysymään myös ikuisesti täällä :)

Jäimme ihan hilkulla oli eräästä i-ha-nas-ta asunnosta, jota taas itkin ehkä viikon. Saimme  noihin aikoihin ystäviltämme vinkin "laputuksesta", eli lappujen jakamisesta niihin asuntoihin, joista olemme kiinnostuneita. Teimme näin. Jaoimme sille alueelle laput, minne erityisesti haluaisimme muuttaa. Ja kohtalo tai mikä, sillä eräs todella ystävällinen ja mukava perheenäiti oli löytänyt lappumme, miettinyt, että tämä täytyi olla kohtalo, että näille tämä asunto nyt pitää myydä. Kyseinen perhe rakentaa omakotitaloa ja heidän oli tarkoitus keväällä aloittaa asunnon myynti.

Nyt odotamme todella malttamattomina pääsyä uuteen kotiin. Samaan aikaan jännittää - millaiset naapurit, miten totumme kahteen kerrokseen, miten paljon olikaan remontin tarvetta? Ja etenkin, voisiko joku ostaa nykyisen kotimme!??!?! Pliis!

Täällä kodin löytämisen riemua :) 

Kolmas toteutunut unelma: uusi vauva

Lokakuussa toteutui toivelistan kolmaskin unelma. Unelmista tavallaan vaikein, koska lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Unelma toisesta lapsesta hiipi mieleen siinä joskus, kun Nopsu alkoi olla parivuotias. Ajatus siitä, että olisihan se ihana, jos lapsia loppujenlopuksi olisi kaksi. Tietäen, että itse ei ole enää ihan parikymppinen, tuo "loppujenlopuksi" tarkoitti sitä, että ennemmin tai myöhemmin on ryhdyttävä tuumasta toimeen. Oma jaksaminen pelotti/pelottaa, tukiverkon vähyys pelotti/pelottaa, mutta haave kahdesta lapsesta oli vahvempi. Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen lokakuu toi iloiset uutiset. 

Nyt mennään 17. raskausviikolla ja pikkuhiljaa on alkanut tuntumaan vauvan potkuja. Ei vielä säännöllisesti, mutta aina välillä. Ne ovat parasta maailmassa. Pieniä viestejä siitä, että kaikki on hyvin. En malta mitenkään odottaa tammikuun 24. päivää, kun päästään taas ultrassa näkemään pikkuinen. Toivotaan, että siellä kaikki oikeasti on hyvin ja tietenkin haluamme myös malttamattomina tietää, onko tulossa pikkusisko vai pikkuveli. Itsellä on ihan "tyttöfiilis", mutta saa nähdä. Molemmat ovat erittäin tervetulleita, toisen kohdalla sitä jotenkin on paljon valmiimpi ottamaan vastaan kumman tahansa. Kaksi samaa on huippua, mutta tyttö ja poika myös olisi mahtava juttu! 

Täällä se, kun kerroin blogissa odotuksesta. Voi POJAT oli hankala pitää suu kiinni! 

Näin vuoden vaihtuessa on siis paikallaan huokaista syvään ja olla kiitollinen näistä kaikista asioista. Aika monta juttua yhteen vuoteen! Ja siskokin meni naimisiin ja he ostivat oman omakotitalon. Ensi vuodelle heillä on luvassa häämatka, rakas ystäväni on menossa naimisiin, toinen ystäväni etsii uutta kotia poikaystävänsä kanssa ja yksi ihana ystäväni odottaa myös vauvaa... Eipä siis touhua ja jännitystä puutu tulevastakaan vuodesta!! 

IHANAA, UNELMIEN TÄYTEISTÄ VUODENVAIHDETTA KAIKILLE! 💕✨

LASTEN SYNTTÄRIT - MIKÄ ON SINUN TYYLISI?

Pidimme lauantaina Nopsulle synttärijuhlat. Ne oli mielestäni tosi onnistuneet ja jäi todella hyvä fiilis. Oli ihana nähdä kaikkia ystäviä ja ystävien lapsia. Nykyisin tuntuu hirveästi olevan muotia järjestää aivan mielettömiä synttäreitä lapsille. Vaikka itse ihastelenkin kaikkea visuaalisesti kaunista ruuassa ja sisustuksessa, niin en vaan pysty taipumaan siihen, että synttärit on joku taidonnäyte, johon valmistaudutaan kuukausien ajan.

Teemasynttärit - jos lapsi on alle viisivuotias, niin eikö SYNTYMÄPÄIVÄT ole ihan tarpeeksi iso teema itsessään?

Überkakku - meillä synttäripöydässä oli täytekakku, jossa oli päällä suklaista kermavaahtoa ja siinä päällä karkkeja. Tein ihan itse ja maistui viimeistä murua myöten. Netti on täynnä kakkuja, joiden tekemiseen tuntuu tarvitsevan ainakin kondiittorin tutkinnon, kaksi viikkoa virkavapaata ja pienen Keno-voiton. Ketä varten näitä kakkuja tehdään? Lapsia vai aikuisia?

Somistus - kuka ehtii/jaksaa/raaskii laittaa kotinsa teeman näköiseksi? Me heiteltiin serpentiiniä sinne tänne (lapsesta maailman hauskin juttu) ja puhallettiin pari ilmapalloa. Sekin oli enemmän, kuin aikaisempina vuosina on tehty.

Giveawayt - pari vuotta ammatikseni tapahtumia tehneenä ymmärrän, että paljon maksaville asiakkaille annetaan tapahtuman jälkeen voiteluksi vielä pieni kiva kassi mukaan, jossa on joku lahja. Mutta että lapsille? Mitä ihmettä? Miksi??

Jos jollain on intoa, aikaa ja energiaa järjestää tällaiset nykyajan muotisynttärit, onhan se hauska juttu. Yksi ystäväni järjesti aivan upeat teemasynttärit kolmevuotiaalleen - vain koska hän nauttii niin paljon kaiken väkräämisestä. And it's OK. Mietin vaan, kuinka moni tekee supersynttärit enemmän näyttääkseen lähipiirille, kuin lapselle/lapsille.

Huolestuttaa myös, jos lasten synttärit menevät siihen suuntaan, että niihin tulee käyttää satasia rahaa. Kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta järjestää kenties monelle lapselle supersynttäreitä pitkin vuotta. Pidetään yhdessä huoli, että juhlien arvo ei tule lahjojen hinnasta, tarjoiluihin käytetystä ajasta tai somisteiden määrästä, vaan aidosta yhdessäolosta ja lasten ilosta.

Mitä mieltä muut ovat asiasta? Onko muillakin sydäntä lähellä 80-luvun tyyliset simppelit synttärit vai nautitteko juhliin panostamisesta? 

YHDEN NAISEN BLOGIWORKSHOP

No niin, tervetuloa tänne tämän illan blogiworkshoppiin, täällähän onkin paikalla.. yksi osallistuja! 

Bloggaaminen on kiva harrastus, mutta ei se aina helppoa ole. Olen pitänyt säännöllisesti blogia nyt kolme ja puoli vuotta - okei, puolen vuoden tauolla silloin kun Nobbe syntyi ja oli ihan pikkuvauveli. Kuten kaikissa asioissa elämässä, välillä tulee vastaan kasvukipuja. Tämä on kolmas bloginimi ja Kaksplus on ensimmäinen blogiporukka, jossa olen mukana. Tänä vuonna olen kipuillut muunmuassa seuraavia asioita: 

• miten selvitä avoimena ihmisenä bloggaamisesta silloin, kun elämässä on menossa jotain, joka täyttää kaikki ajatukset, mutta silti et voi kumota niitä juttuja blogiin (esim. kevään työnhaku)?
• mistä löytää aikaa ja energiaa bloggaamiselle, kun töissä jo istuu 8h päivässä tietokoneen ääressä (ja tällä hetkellä vielä tekee työkseen aiheiden miettimistä, kirjoittamista, kuvien käsittelyä, sosiaalista mediaa)?
• mihin vedän rajoja perheeni yksityisyyden suhteen? 
• mikä on oma tyylini kirjoittaa, valokuvata, otsikoida, hyödyntää blogille somea? 

Siispä kutsuin koolle tänään Fazerin sinisen levyn äärelle yhden naisen blogiworkshopin. 

Mietipä vaikka ensin mitkä on ne syyt, miksi bloggaat? 

No, tämä on vähän semmoista omaa aikaa itseä kiinnostavien aiheiden parissa. Samalla tämä on tärkeä paikka muistojen keräämiselle - mitä tapahtui milloinkin ja mitä kuvamuistoja on sieltä reissusta ja sieltä tapahtumasta. Tämä on myös paikka kirjoittaa huolettomasti ajatuksen virtaa -tyyppisesti, kun töissä saa ihan tarpeeksi viilata tekstejä. Tykkään myös, että voin itse päättää kaikesta visuaalisesta ilmeestä. Vaikka samaan hengenvetoon, en todellakaan osaa/jaksa toteuttaa kaikkea sen näköiseksi, kuin haluaisin! 

No, siinähän tuli jo hyviä vastauksia. Kyllä tuossa on monta hyvää syytä jatkaa tätä harrastusta. No, kyselläänpä sitten miten suhtaudut seuraaviin asioihin. Nämäkin on hyvä välillä kirkastaa itselle... 

1. Kaksplus-blogiverkostossa mukana oleminen? 

Olin tosi otettu päästessäni mukaan ekaa kertaa johonkin "blogijengiin". Huomasin pian, että tässä jengissä riittääkin populaa vaiks kuinka - ja blogeja/bloggaajia on myös laidasta laitaan. Osa päivittää blogiaan silloin kuin milloin muistaa ja jaksaa. Kuvat saattaa olla kännykällä napattuja pystykuvia ja blogin ulkoasu on sympaattisen kotikutoinen kirjoitus- ja yhdyssanavirheineen. Sitten toisaalta on todella monta blogia, jotka on ihan sairaan upeita! Kuvat on ammattimaisesti otettuja, visuaalinen ilme on kaunis ja yhdenmukainen instagrameja ja facebookkeja myöten. Postaukset on selvästi hyvin mietittyjä ja niitä tulee tasaiseen tahtiin. Sanomatta selvää, että näillä blogeilla on myös isot lukijamäärät. 

Yhteisöllisyys ei ihan ole antanut sitä, mitä kuvittelin, mihin osasyynä lienee juuri blogien valtaisa määrä sekä bloggaajien erilaisuus. Toisaalta - enpä itsekään ole ollut verkostoitumisessa kovin aktiivinen. Facebookissa olevassa ryhmässämme on kuitenkin hyvä ja kannustava henki. Tykkään siitä, että kavereita autetaan ja vinkkejä kysyville jaetaan. 

En myöskään ole ihan perus "kaksplusbloggaaja", koska en hössötä imetysleluista (vai mitä ne kaulassa roikkuvat muovikorut onkaan..) tai pohdi sisarusten suhdetta toisiinsa ja kiinteisiin opettelun eri vaiheita. Olen 30+ ja teen täyttä työviikkoa - mutta samaan aikaan olen 100% äiti ja elän omalla tyylilläni täysillä tätä upeaa etuoikeutta olla tuon pienen poikasen mamakinyo. Kiitokset Kaksplussalle tosiaan siitä, että blogiporukkaan mahtuu vähän erinäköisiäkin blogeja! 

1. Lukijamäärät ja kommentit

(jep, sait kohdan 1 uudelleen, koska vastasit niin saakelin pitkästi) 

Lukijamäärien piikit on motivoivia, en sitä kiellä. Kyllä jokainen bloggaaja varmasti bloggaa pikkaisen edes muillekin, kuin itselleen. Kommentit on itselleni niitä ihania kultahippuja, joita bloggaaminen antaa. Tuntuu tosi kivalta, jos joku sanoo tekstin olleen mukava. Tai että on saanut itselleen siitä jonkun idean tai vinkin. Tai että joku kertoo, että mukava pysytellä blogin välityksellä meidän elämässä mukana. En jatkossakaan aio linkitellä blogiani mihinkään ihmeellisiin faceryhmiin, joista kai niitä lukijoita saa. Suoraan sanottuna en jaksa/ehdi. Hyvä kun saan aikaan sen facenoston blogin omalle sivulle :) Kiitän kuitenkin lämpimästi jokaisesta kommentista - ne antavat kummasti potkua bloggaamiseen. 

Jep, anna tulla vaan tekstiä. Tuskin tätä oikeastaan enää kukaan lukee, mutta hyvä, että saat purettua! 

Osaisitko sanoa, mitkä asiat antaa sinulle eniten iloa bloggaamisessa? 

No ne kommentit. Ja se, että on itse tyytyväinen tekemäänsä postaukseen! Tekstiin, kuviin ja kaiken tasapainoon. 

Hyvä, se oli napakka. 

Näyttää kyllä siltä, että et sinä tätä bloggaamista ihan heti ole jättämässä. Ehkä tämä harrastus vaan nyt hakee muotoaan sopivaksi nykyiseen elämäntilanteeseen. Mitä tavoitteita voisit asettaa, että pikkuhiljaa blogisi menisi kohti? Näistä ei tarvitse ottaa painetta, enemmänkin ota nämä motivaationa tekemiselle. 

Jos aikaa ja energiaa vaan riittäisi, niin panostaisin visuaalisuuteen. Sekä blogin ulkoasuun että valokuvien laatuun. Lisäksi selkeyttäisin aiheita, joita blogi käsittelee. Nyt kun ne on ihan just sitä, mitä mieleen tulee. Mistä olen kyllä saanut myös hyvää palautetta. 

Nyt alkaa kuule meiltä aika loppumaan. Kiitos osallistumisesta tähän blogiworkshopiin. Lasku tulee perästä. 

Kiitos teille jotka seurasitte mukana tätä livestreamia. Itselle tuli kyllä hyvä olo, kun sai vähän pohdittua asioita. Pitää vaan uskoa omaan tekemiseensä, jatkaa bloggausta omalla tyylillä ja mennä pieni askelin omia tavoitteita kohti! Eiks niin? 

KADONNEEN ILON JÄLJILLÄ

Poikkeuksellisen rankan työviikon päätteeksi luin iltapalalla Me Naiset -lehden (36/2016) pääkirjoituksen, jossa kirjoittaja osuvasti pohti sitä, minne lapsenomainen ilo elämästä katoaa. Okei, hän ei käyttänyt sanaa lapsenomainen, mutta kuvasi sen sijaan upeasti sitä, kuinka nykyisin on jotenkin muotia näyttää lentokentällä arkisen tylsistyneeltä - hohhoijaa, mä kun lennän niin usein ja tää on niin nähty tuhat kertaa - vaikka olisi suuntaamassa ihanalle lomamatkalle.

Sitähän se aikuisuus valitettavasti on. Bussilla on tullut ajeltua noin miljardi kertaa, niin ei se paljoa enää hetkauta. Kaupasta voi ostaa mitä vaan, mihin rahansa päättää käyttää. Jep. Linnanmäki on nähty kymmenen kertaa ja hattara on liian tahmeaa ja siinä on liikaa kaloreita sokerista, joka sekin on vain huonoksi elimistölle.

Siispä onkin yksi elämän siunauksia, että meillekin on annettu lahjana tuo lapsukainen.

Lapsi tuo välttämättä mukanaan elämään lapsenomaista iloa (ja jos ei tuo, niin suosittelen katsomaan peiliin pitkään). Se ILO, mitä lapsi kokee elämässä. Kun kauppareissulla poiketaan jätskille ja eteen saa OMASSA kipossa ITSE valitsemaansa jätskiä ja saa IHAN itse syödä sen kipon kokonaan sillä IHANALLA pienellä lusikalla, jonka SENKIN värin sai itse valita ja se on PINKKI!! Nauru raikuu ympäri ostoskeskusta.

Bussissa on väljää ja pääsee rattaista pois istumaan äitin viereen omalle paikalle. Voi sitä jännityksen ja ilon määrää, mikä silmistä heijastuu. Käsi puristaa seinässä olevaa kahvaa ja voi vaan kuvitella, miten pienen pään sisällä juuri tuolla hetkellä lapsi tuntee olevansa maailman isoin ja tärkein ja pystyvänsä mihin vaan.

Puhumattakaan siitä, jos tiellä menee hinausauto, jonka kyydissä on kaivinkone, jonka perässä ajaa vielä pitkä rekka. Hei KATO äiti, kato!! Kato, äiti! Näitkö? Tulitko sinäkin iloiseksi??

Eräänä aamuna koko elämä tuntui ihan karvaiselta yskänlääkkeeltä ja raahustin töihin. Ohitseni ajoi paloauto. Huomasin refleksinä pikkuisen hymyileväni. Olihan se sentään paloauto.

Kiitos, Nopsu <3