Pakko tulla tekemään lyhyt postaus, osittain siksi, että vertaistuki on paikallaan, osittain siksi, että haluan ajatella tulevani vuoden päästä lukemaan tätä ja toteamaan, että luojan kiitos nuo ajat on ohi. Nimittäin meille on varmaankin muuttanut vuosisadan uhma.
Tällä hetkellä meillä on pääosin kaksi eri skenaariota kotona. Joko pikkutuholainen huutaa tai sitten se on pahanteossa. Huuto tulee noin minuutin välein erilaisista asioita. Erilaisten asioiden listalla kärjessä sulkeutuva jääkaapin ovi, pyyntö olla syömättä roskia roskiksesta, toive olla vessassa purkamatta joka kerta paperirullaa lattialle, pöydällä kauemmaksi siirretty maljakko, syliin ottaminen, sukan jalkaan laittaminen... taisitte ymmärtää, että lista on pitkä.
Mitä pikkutouhuliini sitten haluaa tehdä? No, etsiä sähköjohdot ja vetää ne seinästä, purkaa niistä harvoista avautuvista laatikoista ja kaapeista tavarat lattialle ja kuljetella ympäriinsä - ja kiipeillä. Uusimpana on keksitty, miten noustaan keittiössä tuolille ja siitähän on seisomaannousun kautta suora reitti pöydälle. Yksi ilta hän oli silmän välttäessä käynyt syömässä veljensä jugurtin. Maitojugurtin. Maitoallerginen touhuliini.
Kertokaa mulle mitä minun pitäisi tehdä?
Olen oikeasti vähän pulassa, miten tällaista lasta kasvatetaan - tai edes jaksetaan päivästä toiseen? Isoveljellä oli vähän tämmöinen samanlainen vaihe tässä vuoden ja puolentoista vuoden välissä. Ainut vaan, että hän oli kuitenkin maailman varovaisin taapero. Ei siis koskaan olisi noussut tuolille auta armias. Ei edes uskaltanut varmaan astua kynnyksen yli ilman tukea. Hänestä ei siis koskaan tarvinnut siinä mielessä olla huolissaan. Pikkutuholaisesta sen sijaan tänään esimerkiksi nappasin kopin, kun hän oli konttausasennosta rahin päältä tulossa päälleen alas. Sain päästä ja olkapäästä kiinni ehkä kolme senttiä ennen maata.
Siis enhän minä mitenkään voi toisen vieressä kulkea 24/7 - enhän? Ja ei kai huonekalujakaan voi tämän takia myydä tai lasta paketoida kuplamuoviin? Entä ne kuulosuojaimet itselle päähän? Miten paljon näitä jatkuvia kiukkuja pitäisi koettaa sanallistaa ja ymmärtää - missä vaiheessa voi vaan ignoorata ja antaa toisen parkua minuutin sitä, kun ei saanut vetää valurautapannua kaapista varpailleen?
Voiko yksivuotiaalla jo olla uhma?
Kertokaa parhaat vinkit, miten tällaisen lapsen kanssa eletään sovussa? :)
ps. tietenkin rakastan tätä lapsukaista ja olen ihan varma, että tämäkin on vain vaihe. On vaan hemmetin rasittava vaihe :)
Etkös sä just ollut useamman päivän pois kotoa? Meillä ainakin erossaolon jälkeen on ns. maksettu takas erossa olosta alkuun kiukkuilemalla. Taitaa olla aika yleinenkin ilmiö! Ja onhan noilla siinä 1v tienoilla omatahto alkanut löytyä, mutta selvemmin vasta siinä kaksivuotiaania. Tsemppiä! :)
VastaaPoistaJuu olin! Ja kyllä, mietinkin, että se voi osaltaan vaikuttaa, vaikka tämä meidän poikahan on siitä hauska, että hänellä ei ole koskaan ollut mitään eroahdistusta eikä juuri välitä, onko äiti lähettyvillä vai ei. Mutta osaksi joo voi reagoida. Toisaalta, tämän tyyppistä vaihetta oli kyllä jo ennen reissuakin ja reissun aikana...
PoistaKiitos!! Tsemppiä tarvitaan. Ja karkkia. Ja pitkää pinnaa :)
Kuulostaa tutulta 😄🤣😂 meidän kuopus tykkää kaiken tuon lisöksi, hwittää kaiken mahdommisen wc-pyttyyn....
VastaaPoistaTsemppiä 👍 itse yritän pysyä järjissäni just tolla "tämä on ohimenevä vaihe"....
Heh, meillä on tärkeä muistaa just sulkea aina vessan ovi, sillä siellä tosiaan saa huomaamatta kaikenlaista kivaa pientä "jekkua" aikaan :D Kiitti tsempistä, näin se on, että joskus nämäkin haasteet helpottaa :) Jaksamista sinne myös!
PoistaNo voi hellanlettas, kiipeääkö yksivuotias penkille, repii tavarat ja sotkee paikat. Sellaista se on ei siihen somessa apuja saa ja jos tuo tuntuu vaikealta ja rankalta vielä loman jälkeen niin sä olet vielä pulassa kun lapset kasvaa :D
VastaaPoistaHei Anonyymi, ymmärrän, että sinulle on tuollainen ajatus herännyt tekstiä lukiessa. Siitä olen erimieltä, onko fiksua jättää vähättelevää ja epäkohteliasta kommenttia. Somen puolella olen eilen saanut tähän ihan tosi paljon tukea ja tsemppiä, samoin kuin toivon, että tämä postaus antaa muille vertaistukea. En tiedä, oletko blogia ennen seurannut, mutta meillä on myös kohta viisivuotias lapsi, joten hieman kokemusta myös myöhemmistä vaiheista on. Itse koen juuri tämän yksivuotiaan "vaiheen" haastavana.
PoistaHei Anonyymi, kysypä itseltäsi ihan peilin edessä, että miksi halusit kirjoittaa tuon epäkohteliaan kommenttisi! Jos sinua turhauttaa lukea pienten lasten kanssa elävien haasteista, älä lue. Jos sinulla ei ole mitään asiallista kommentoitavaa, älä kommentoi. Jos elämäntilanteesi on sellainen, että haluat purkaa omaa pahaa oloasi muihin ihmisiin, olen surullinen puolesta ja toivon sinulle voimia ja iloa elämääsi. Vertaistuen hakeminen on viisautta, loan heittäminen ei ole fiksua.
VastaaPoista2. anonyymi
Kiitos tästä kommentista, tuli tosi hyvä mieli <3
PoistaTsempit sinnekin! Meilläkin on hurjapää tää 1.5v poitsu ja vähän jännittää miten sen pää selviää, kun päiväkodissa ei oo aikuinen 24/7 vieressä. Nytkin on jo tullut alas liukumäen portaat parikin kertaa ja mäessä vauhti on niin hurja, että pää kolisee välillä mäkeen, jos en kerkee nappaa kiinni ajoissa. Tuolille ja pöydille kiipeily on kans tuttua ja uusimpana ehkä huomasitkin hän vetää korokkeen ja kiipeää itse syöttötuoliin :D Mulle neuvolatäti sanoi eilen että antaa hänen kiivetä sinne asti minne hän itse rohkenee, mutta mä luulen ettei tän rohkeudella ole rajoja ja kiipeisi vaikka taivaalle :D
VastaaPoistaNo joo, mä oon kans ajatellut samoin, että minne itse kiipeää, niin saa oppia myös tulemaan alas, mutta jestas tosiaan kun niitä rajoja uskallukselle ei ole lainkaan! Mä kans mietin, että miten tämän nyt olisi edes vienyt päiväkotiin, kun silmät saa itselläkin olla kotona selässäkin. Jooooospa tämä tästä vähän vuodenvaihteeseen rauhoittuu :)
PoistaOli kyllä just sellasta vertaistukea mitä tarvitsin. Kaikesta voin vaan nyökytellä että täälläkin. Kauhea uhma päällä ja hampaita myös tulossa, että yötkin olleet lisäksi levottomia. Oonkin tässä miettinyt että aina puhutaan että vauvavuosi on haastavaa, mutta kyllä itselleni on ollut paljon vaikeampaa tämä 1v. eteenpäin...
VastaaPoistaNo hei onpa mukava kuulla, että tavallaan onnistuin olemaan avuksi. Joo, kyllä se näin on, että tämä vuoden ikä osaa olla todella rasittava. Joku hyvin sanoikin, että siihen on syynsä, että lapsi on söpöimmillään vuoden ikäisenä :D Paljon tsemppiä sinne myös! Katse vaan kohti sitä kolmea ikävuotta - sitten helpottaa! Näin kävi ainakin meillä ekan kanssa ja uskon, että käy niin nytkin :)
PoistaMä luulin myös sillon, että yksivuotiaana alkanut uhma oli jotain ihan kamalaa, mutta.....
VastaaPoistanyt kun taapero on 2,5 vuotias niin nyt tämä vasta kamalaa onkin kun se osaa uhman lisäski puhua (lue: kettuilla :) )
Toivon todella, että jo vuoden päästä tämä vaihe olisi ohi :D
Oijoi, hei toi on muuten totta, että ihmeellistä, miten parivuotias osaa jo ärsyttää sanoilla IHAN tahallaan! Mä voin ainakin esikoisen osalta sanoa, että kolme vuotta on se maaginen raja, jolloin ihan super paljon kaikki helpottaa!
Poista