UHMA!

Katsoin kerran kellosta. Olimme olleet kotona neljä minuuttia ja siihen olisi sisältynyt kolmet raivarit. Jollain on uhmaikä. Tahtoikä. Se-todella-rasittava-vaihe-elämässä. Vanhemmille ainakin. 

Mistä puusta tämä omena putosi? 

Olemme monesti miettineet, mistä ihmeestä Luka on saanut geeninsä. Minä ja mies kun ollaan kuitenkin suhteellisen rauhallisia. Ei meitä ainakaan räiskyviksi ja rämäpäisiksi voi mitenkään kuvailla. Lukaa sen sijaan voi. Ja määrätietoiseksi ja itsepäiseksi. Ihan erilainen uhmaaja, kuin veljensä. Aina sitä kompastuu siihen, että jotenkin olettaa toisen lapsen kulkevan samoja polkuja, kuin ensimmäinen - vaan harvemmin se kai niin menee. Luka tekee kaiken sen, mitä Nopsu ei koskaan olisi uskaltanut. Kiipeää pöydälle, avaa jääkaapin ja ottaa syömistä, kaataa kaurahiutaleet lattialle, pesee omatoimisesti vessaharjalla vessaa (seiniä ja lattioita), piirtää pöytään... lista on pitkä! 

On siis selvä, että Lukaa myös joutuu aika usein kieltämään. Lisäksi hän on melko fyysinen eli olemme kaikki, etenkin minä ja Nooa, saaneet osaksemme aika kovakouraista raapimista sekä puremista. Minulle taisi jäädä pysyvästi arpi poskeen eräästä syvemmästä naarmusta. Toistan siis itseäni sanoessani, että kieltämistä joutuu tekemään usein. Ja sekös pientä uhmatiikeriä raivostuttaa. Kädet heitetään parkuvalle naamalle ja jos se ei riitä, mätkähdetään lattialle huutamaan. Siinä samassa ehkä vielä oma pää lyödään lattiaan, jolloin pitää parkua entistä kovempaa. 

Ihana kamala isoveli

Pojat ovat mahtava kaksikko. Mutta silti niin niin niin usein toistensa kimpussa. Ei ne varsinaisesti tappele, mutta ärsyttävät jatkuvasti tahallaan toinen toisiaan. Aivan sama kumpi ottaa ensin aivan sama minkä lelun, niin toisen on SAATAVA se. Heti. Jos Nopsu rakentaa tornin, pitää Lukan rikkoa se. Nopsu koettaa tehdä pöydän ääressä matikantehtäviä (jep, hän rakastaa matematiikkaa), niin Lukan on pakko saada juuri sen kynä Nooan kädestä. Ja näin taas kymmenettä kertaa parkuvat molemmat. 

Olikin aika paljon helpompaa handlata kotona yksi uhmaikäinen ilman isosisarusta. Koen näitä äitiyden perus tuskia siinä, kun aina tuntee tekevänsä väärin. Jos kiellät isompaa ja sanot, että pitää ymmärtää, että toinen on vielä pieni - alkaa hän itkemään ja tunnet syyllisyyttä siitä, että eihän viisivuotiaan nyt tarvitse vielä näin paljon venyä. Jos taas kiellät taaperoa (ja hän alkaa huutamaan), tunnet syyllisyyttä siitä, että hän joutuu rajaamaan niin paljon tekemisiään isoveljen takia. Ei isoveljellä ollut mitään tällaista, kun oli taapero. 

Mutta on näillä sitten kuitenkin ne hetkensä, kun osoitetaan, että oma veli on maailman paras asia. Aamuisin pojat aina halaavat, kun näkevät toisensa. Samoin nukkumaan mennessä. Monesti potalle käyttämään kelpaa vain Nooa ja siellä ne söpösti istuvat vessassa molemmat ja tuijottavat toisiaan. Luka pitää huolta, että päiväkodista muistetaan ottaa mukaan Nooan pehmolelu ja Nopsu katsoo aina pihalla, missä Luka on.

Mitä muuta kuuluu Lukalle? 

Onneksi elämä ei ihan pelkkää uhmaa ole. Nyt pääsiäisen vapaapäivät selvästi teki pojalle hyvää. Eihän me varmaan hänen syntymänsä jälkeen olla oltu näin montaa päivää kaikki kotona putkeen. Kiukkua on ollut huomattavasti vähemmän ilmassa ja olemme saaneet iloita puheen kehittymisestä. Mahtavaa, kun alkaa noita sanoja löytymään ja välillä hän tyytyväisenä papattaa omia juttujaan vain laittamalla tuttuja sanoja peräkkäin. Tänään hän on illan hokenut "pikkukala, pikkukala, pikkukala". 

Liikkumaan Luka tosiaan on taitava ja kiipeää minne vain. Juoksee myös isoveljen kanssa kovaa vauhtia ja on taitava potkimaan ja heittämään palloa. Veikkaankin jotain urheiluharrastusta tälle pikkutiikerille. Hauskaa on se, että hän kutsuu itseään ponnekkaasti nimellä "Kuka!". Tätä kuullaan sata kertaa päivässä, kun kaikki pitäisi saada tehdä itse, eli "Kuka, Kuka!!". Myös jos vaikka huudan, että tulisko Luka mun kanssa kylpyyn, huutaa hän alakerrasta takaisin "Kuka!", johon aina pakko nauraen vastata, että "No, sinä!!". 

Yhtenä aamuna papa haki Lukan pinniksestä ja toi mun päälle löhöilemään. Mikään läheisyydestä tykkäävä löhöilijä tämä poika ei todellakaan ole. Hän muutaman sekunnin siinä muka-unisena söpösti pää kaulaani vasten - kunnes kurkkasi kirkkain silmin minua ja huusi "Pöö!". Niin lukamaista 💚

Tällaista elämää meillä täällä uhmiksen kanssa. 

Onneksi kesällä tulee jo kaksi vuotta täyteen ja sitten mennään sitä kovasti odottamaani kolmosta kohti. Aina pitää olla hetkestä kiitollinen, mutta odotan malttamattomana, että Lukakin alkaa jo olla tuon "tuhoa ja karkaa"-iän ohi, ja voimme tehdä paljon enemmän kivoja asioita perheenä. 

Millaisia uhmailijoita sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy?