Kauhukuvien viikko

Kun aloimme miettiä mahdollista toista lasta, mielessä kävi myös monta epäilystä. Muutamia pelkoja. Yksi suurin niistä peloista oli tällä viikolla tapahtuneiden kaltaiset tilanteet. Tällä viikolla päähäni tuli ensimmäistä kertaa spontaani ajatus, että oliko tässä mitään järkeä? Selviänkö minä? 

Miehellä oli tämä viikko todella työntäyteinen. Hän kävi kyllä yöt nukkumassa kotona, lähti aamulla ennen kahdeksaa ja tuli illalla kotiin yhdeksään mennessä. Työn laatu on sellainen, että sieltä ei niin vaan lähdetä kesken työpäivän pois eikä välttämättä edes voi vastata puhelimeen. 

Ensimmäinen osa - Luka 

Keskiviikkona Luka heräsi päiväuniltaan neljän aikaan ja hänen hengityksensä alkoi kuulostaa huonolta. Sellainen vaikean kuuloinen sisäänhengitys. Kuuntelin poikaa hetken ja tiesin pian, että nyt on lähdettävä lääkäriin. Mieli toi aivan liian vahvasti esiin muistikuvan siitä, kun Nopsu vauvana sai ensimmäistä kertaa keuhkokuumeen - olo romahti todella nopeasti ja menimme pikapikaa taksilla suoraan sairaalan lastenpäivystykseen. Lukan vointi oli kuitenkin muuten ihan normaali. Tästä eteenpäin muutama tunti oli todella stressaava. Todella.

Ajatus siitä, etten tiedä mitä tulee käymään; ehditäänkö varatulle ajalle yksityiselle lääkäriasemalle, joudutaanko menemään sairaalan päivystykseen vai meneekö hengitys niin huonoksi, että joudun soittamaan hätäkeskukseen. Tätä arviota tein joka sekunti uudelleen. Samaan aikaan kun varasin netissä aikaa lääkärille, soitin perään, että eikö sinne ole todella aiemmin aikaa, kuin 18:20. Samalla mietin kuumeisesti, minne saan Nopsun hoitoon siksi aikaa - vai otanko mukaan. Tiesin, että jos Lukan vointi menee huonoksi, olen todella pulassa, jos minun täytyy huolehtia samalla myös Nooasta. Mies ei pääse kotiin. Parasta ystävääni en saa kiinni. Naapuri, naapurin ihana ystävä! Soitto hänelle, kyllä Nooa voi mennä heille muutamaksi tunniksi. Huh. 

Lukan vointi pysyy hyvänä. Pakkaan samaan aikaan vimmatusti hoitolaukkua, miettien, tulemmeko kotiin samana iltana vai vasta huomenna. Mitä ruokaa heitän itselleni mukaan. Lukalle maitojauhetta ja pullo. Soseita. Nooan tarvitsee syödä, onneksi jääkaapissa on eilistä ruokaa. Itse en kykene syömään. Lukan vointi jopa vähän helpottaa. Pystyn itsekin hengittämään paremmin. 

Mietin, miten pääsemme lääkäriin, meillähän ei ole autoa. Taksissa ei ole turvaistuinta ja kiemurtelevan murmelin pitäminen paikallaan 30min ei ole helppoa. Eikä turvallista. Soitan toiselle ihanalle lähes naapurissa asuvalle ystävälleni, joka on viimeisillään raskaana - hänen mies on kotona ja suostuu lähtemään heittämään meidät lääkäriin. Jes. Heillä on autossa Lukalle sopiva istuin. Samaan aikaan mietin, että jos meidän isukilla menee kauan töissä ja joudumme Lukan kanssa vielä sairaalalle, kuka hakee Nopsun naapurista kotiin. Soitan parhaalle ystävälleni ja hän sanoo, että toki voi tulla tarvittaessa Nooan hakemaan ja tuoda kotiin nukkumaan. 

Huh, paletti on kasassa. Vien Nopsun naapuriin ja hyppäämme avuliaan ystävän kyytiin. Lukan vointi onneksi edelleen hyvä. Lääkärissä todetaan, että keuhkoissa ei ole mitään vialla. Huokaisen helpotuksesta, emme tarvitsekaan lähteä sairaalaan. Flunssa on tehnyt kurkun punaiseksi ja se jotenkin aiheuttaa hengityksessä vaikeutta / vaikean kuuloista ääntä. Tunnen itseni jopa vähän typeräksi, mutta lääkäri ja ystävät toistelevat, että turhia käyntejä ei ole. 

Toinen osa - Nooa 

Luulimme jo päässeemme rauhallisemmille vesille murheiden kanssa, kunnes Nooan silmät torstaina illalla alkavat vaikuttaa taas todella kipeiltä. Hänelle iski siis tänä keväänä aika pahana siitepölyallergia ja silmät tulehtuivat jo kertaalleen. Antibioottikuuri loppui pari päivää sitten. Silmät turposivat, punoittivat ja rähmivät. Varasin lääkäriajan perjantaille aamuun. Jälleen antibioottikuuri. 

Perjantaina illalla olen käymässä kaupassa, kun J soittaa, että tule pian kotiin, voi olla, että Nooa joudutaan viemään päivystykseen. Olin jo kassalla, maksoin ostokset ja ajoin kotiin niin nopeasti, kuin pääsin. Kotona näky on sydäntäsärkevä; Nopsun toinen silmä on turvonnut lähes umpeen, toinenkin pahan näköinen, lapsi yskii ja valittaa, että kurkkua kutittaa. Luka on jo nukkumassa ja jään alakertaan yksin itkemään, kun mies lähtee ajamaan Nopsua sairaalan päivystykseen. 

En kuule heistä vähään aikaan mitään ja viikosta jo todella väsyneenä alan katumaan päivän tiuskaisuja Nopsulle. Mietin, sanoinko tänään, että rakastan häntä. Tiedättekö? Näitä ajatuksia. Parin tunnin jälkeen, kellon ollessa jo yksitoista illalla, poika pääsee lääkärille ja selviää, että hän sai allergisen reaktion iltapalalla syötyihin nektariineihin ja/tai maapähkinävoihin. Asioita, joita hän on syönyt tuhat kertaa, mutta nyt kun keho käy niin kovilla siitepölyallergian kanssa, hän sai ns. ristiallergian. 

Minä  

Sekä keskiviikkona että eilen illalla tunsin hetkellisesti epätoivoa äitinä. Miten minä pystyn pitämään huolta näistä kahdesta lapsesta? Miten me pystymme? Juuri tällaiset hetket olivat kauhukuvina mielessäni, kun mietin, onko meistä kahden lapsen vanhemmiksi. Siksi, kun meillä ei ole lähellä asuvia isovanhempia, jotka voisivat auttaa tiukoissa paikoissa. Ja miehen työt on epätavalliset. 

Nyt kun tapahtumista on hetki aikaa ja molempien poikien vointi tänään ollut hyvä, alan toipua ja ehkä taas uskoa, että kyllä minä pärjään. Me pärjätään. Ehkä meillä ei ole niitä lähellä olevia isovanhempia, mutta meillä on lähellä ystäviä, jotka ovat valmiita auttamaan. Ja minähän kehtaan pyytää apua. 

Kaikki varmasti helpottaa, kun lapset kasvavat. Osaavat paremmin itse kertoa voinnistaan ja edes molemmat kävellä omilla jaloillaan. 

Silti mielessä pyörii nämä kauhukuvat. Entä jos? Entä jos itselle käy jotain? Entä jos ystävät eivät pääse apuun..? 

Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska... no, tämä on osa äitiyttä. Tämä on osa elämää, jota elämme. Ei se mukavin osa, mutta pakollinen. 

Vertaistuki ja tsemppi on tervetullutta - en kaipaa ketään sanomaan, että itsehän olette lapsenne hankkineet, kiitos (jos nyt joku sattuisi niin ajattelematon olemaan) 💜

Joko olet lukenut?

￫ Viisi vinkkiä yh-viikkoon

￫ Uusi työnkuvani kahden lapsen äitinä