Joensuun päiväkirja - iloja ja suruja

Me tultiin tänään kotiin Nooan kanssa parin päivän idän reissulta. Lähdettiin käymään Joensuussa minun äidin ja siskon luona, koska hauskasti tähän lokakuulle (tai syyskuun lopulle) mahtuu todella monet juhlat. Ensin äitin synttärit, sitten Nooan synttärit, heti perään minun nimipäivä, sitten Johanna-siskon synttärit, perään heti Lukan nimipäivä ja lopuksi vielä papa-isin synttärit. Olisi aivan ihanaa, jos näitä asioita voisi juhlistaa pullakahvien merkeissä jokaisena oikeana päivänä, mutta tuo suuri välimatka tekee sen, että juhlia on vähän niputettava. 

Oli myös aivan ihana nähdä tädin rakasta Tatua, joka on taas kesästä kasvanut ihan valtavasti ja oppinut uusia taitoja. Vielä hän jonkin verran vierastaa ja odotan vaan sitä aikaa, kun pieni ottaa heti tädin omakseen ja haluaa leikkeihin mukaan. Nooaa Tatu kyllä ei vierastanut, jotenkin nämä pienet hyväksyy heti toinen toisensa. 

Ikävä äitiä ja siskoa

Jos rehellisesti sanotaan, olen miettinyt monta päivää, millaisen postauksen tästä aiheesta kirjoittaisin - jos kirjoittaisin. Päädyin enemmän siihen, että en kirjoita. On helpompi keskittyä kaikkien silmien alla juhlapyhiin ja kakkuihin, kuin sydäntä painaviin asioihin. Kaipaan tosi paljon omaa lapsuudenperhettä. Isää ei ole aikuisiällä enää kuvioissa ollut, mikä on tietysti tosi suuri harmi ja menetys etenkin pojille. Äiti, vaikka asuukin kauempana, on ollut tosi tiiviisti meidän elämässä mukana ja hypänny kerta toisensa jälkeen junaan meitä auttamaan, ilostuttamaan ja lohduttamaan. Nyt äidin neurologinen sairaus, dystonia, on edennyt niin vaikeaksi, ettei hän pysty enää matkustamaan. En jotenkin voi hyväksyä sitä, ettäkö lapset näkevät mummiaan vain muutamia kertoja vuodessa. Jos välimatka olisi lyhyempi, käytäisiin tietysti vaikka joka viikonloppu mummia moikkaamassa, mutta kyllä tuo yhdeksän tuntia junassa per viikonloppu on aikamoinen rutistus lasten kanssa. Siksipä nyt tein niin, että otin vaan isomman mukaan ja suunnittelen vielä tähän syksylle sitten toista reissua tuon uhma-ahman kanssa. 

Vähän toisesta syystä, mutta "hauskasti" samaan aikaan tyrehtyivät myös siskon käynnit täällä. Voi että, miten me aina sitä Johanna-siskoa tänne odotettiin. Nooa odotti valtavasti ja niin odotin minäkin - tiesin, että sain vähän kevennystä arkeen ja joskus jopa päästiin miehen kanssa jätskille kahdestaan. Olen äärettömän kiitollinen Johannalle kaikista niistä kerroista, kun hän on tänne tullut käymään ja siitä suuresta sydämestä, jolla hän on Nooan kanssa ollut. Niin ja se syy on tietysti tuo maailman suloisin vauva nimeltä Tatu. Eihän sitä niin helposti tietysti vauvan kanssa matkusteta ja kyläillä. Toivon kyllä kovasti, että jatkossa tullaan Johannaakin näkemään täällä useammin - joko yksin tai pikkumiehen kanssa. 

Samoin toivon maailman eniten, että äidin ns. viimeinen oljenkorsi jotenkin toisi apua vaikeaan tilanteeseen. Mahdollinen operaatio ei ole kevyimmästä päästä ja sen ajatteleminen saa kyllä mieleen monenlaisia tunteita. En halua luopua milliäkään enempää, koska äiti on kuitenkin täysin korvaamaton apu ja tuki aina puhelimen päässä. Toisaalta, haluan niin kovasti hänelle toimintakykyä takaisin, elämää takaisin ja tietysti häntä myös meidän elämään tiiviimmin takaisin. 

Vanhojen viisauksia elämään 

Nähtiin Joensuussa myös minun isovanhempia. Jäin miettimään sitä, miten mummini kanssa keskustelun tärkeimmät pointit on aina lapset sekä terveys. Siitähän ne silloin jo aikuiset "maailman tylsimmin" juttelivat puhelimessa, kun teininä keskityin ihastumaan poikiin, leikkaamaan muodikkaat hiukset ja selviämään koeviikosta. Mutta mitä enemmän itselle tulee elämänkokemusta, sitä paremmin ymmärtää, että terveys ja läheiset ihmiset on ne kaksi kultaakin arvokkaampaa asiaa elämässä. 

Jos terveyttä riittää ja perheellä on kaikki hyvin - on kaikki isot asiat kunnossa. Siihen päälle saattaa kaatua valtavia murheita, pettymyksiä, olla tuhannen väsynyt, lapset flunssakierteessä, vaaka näyttää viisi kiloa enemmän kuin keväällä.. you name it! Mutta jos saat huomenna aamulla herätä tähän maailmana suhteellisen terveenä, kykenevänä koko päivän ajan tekemään asioita. Ja sinulla on rakkaita ihmisiä siinä ympärillä, on sinulla paljon mistä olla kiitollinen. Minulla on paljon, mistä olla kiitollinen.

Oletko sinä läheisen tai oman sairastamisen myötä oppinut arvostamaan ihan eri tavalla terveyttä?