PIENI RAKAS 3 VUOTTA + SYNNYTYSTARINA

Tänään tulee tasan kolme vuotta siitä, kun tuo ihana, upea, rakas, ihmeellinen ja korvaamaton Nopsu syntyi meidän elämään. Nämä kolme vuotta on ollut ihan uskomaton matka. Pitkä synnytys, alkuvaikeudet vauvan kanssa... en olisi ikinä uskonut noiden synkkien talvikuukausien aikana, että tänään kirjoitan tätä tekstiä näin onnellisena lapsestani. On ehkä edes hassua sanoa näin, mutta en vaan oikeasti tiennyt, miten paljon elämään iloa ja rakkautta tulee lapsen myötä. Kun pienet kädet aamuisin rutistaa halaukseen ja sanoo hymyillen; "Huomenta lakas" ei päivä voisi paremmin alkaa.

Koska kuitenkin kolme vuotta sitten elettiin aika karuja päiviä, niin ajattelin napata vanhan blogini puolelta tänne teille ihmeteltäväksi oman synnytystarinani. Kolmessa osassa, koska.. no, tajuatte pian :) Saa myös nauraa ääneen tuolle kuvalle, kuinka turvonnut voi ihmisen naama olla! 


2.10.2013

Eilen illalla alkoi seitsemän aikaan napakat supistukset, jotka tiheni ja koveni illan ja yön mittaan. Kolmen aikaan lähdettiin Kätilöopistolle, jossa valitettavasti meitä odotti tunnin seurannan jälkeen pieni pettymys - eipä ollut paikat vielä auenneet juuri lainkaan.

(siis anteeksi mitä kuka sitten on hyötynyt ja miten näistä mun kahdeksan tunnin tuskista?!?!?!?!?!??!)

Takaisin kotiin odottelemaan ja seuraamaan tilannetta. Nyt päivän mittaan on ollut makuulla ollessa supistuksissa puolentunninkin taukoja, joten oon niiden aikana saanut nukuttua ja kerättyä voimia. Kovasti toivotaan, että tänään illalla tai viimeistään huomenna päästäisiin uudelle yritykselle ja sitten asiat alkaisi edetä jo nopeammin.

Toisaalta, viime yönä oli ekaa kertaa ihan kunnolla pakkasta ja paleltiin molemmat autossa vaikka oli toppatakit päällä. En kai voi syyttää pikkuista, että vähemmästäkin tulee mieleen, että jos jäisikin vielä hetkeksi lämpimään veteen nauttimaan elämästä <3


3.10.2013

Tänään oli/on sitten pikkuisen laskettu aika. Vähän vaisuissa tunnelmissa on päivä mennyt. Kipeät ja säännölliset supistukset ovat pitäneet mamaa otteessaan jo yli kaksi vuorokautta. Nukkumiselle on jäänyt pari puolen tunnin taukoa koko tänä aikana. Viimeyönä käytiin tsekkaamassa tilannetta ja eipä se kohdunsuu ollut vieläkään auennut juuri mitään. Se on kuitenkin ainut mittari sille, miten synnytys etenee. Jos lääketieteeltä kysyy, niin mun synnytyshän ei ole vielä edes alkanut. "Pidentynyt latenssivaihe", siksi kai tätä väsytystaistelua kutsutaan. Supistukset on säännöllisiä ja kipeitä, mutta eivät vielä syystä tai toisesta hoida hommaansa.

Onneksi minulla on maailman upein ja ihanin aviomies, joka jaksaa pitää huolta, kun oma jaksaminen on kovin kovin vähissä.

Tarvitseeko sanoa, että toivomme niin äärettömän paljon, että synnytys lähtisi nyt kunnolla käyntiin ja tämä pitkällinen piina vaihtuisi.. no.. aikamoista piinaahan se sittenkin on, mutta sentään sitten asiat etenee ja jotain tapahtuu.


13.10.2013

Pienen pojan tie tähän maailmaan oli pitkä. Näin viikko jälkeenpäin ajateltuna, olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että jokainen kipu ja kyynel oli sen arvoista.

Torstai 3.10. toi tullessaan aina vaan kipemmän olon ja seuraavan yön valvottuani olin aamulla kohtuullisen kypsä koko hommaan. Itkun sekaisena lähdimme aamulla Kättärille ja mun vaihtoehdot oli tyyliin "nyt vahvoja lääkkeitä kehiin tai mä hyppään parvekkeelta". Sain vahvemman kipupiikin, jonka ansiosta nukuin pari tuntia. Se toi aika paljon voimia lisää jaksaa tuleva.

Sain perjantaina puolen päivän aikaan jäädä osastolle ja olin siihen ihan tyytyväinen. Olisipa ainakin lääkkeet ja apu lähellä. Illalla viiden aikaan supistukset alkoivat tulla kipeinä, kolmen minuutin välein ja kuuden aikaan supisti jo enemmän kuin ei. Jos sen niin voi sanoa :) Myös kipu oli tosi kova. Panadolit auttoi yhtä paljon kuin viinirypäleet ja niin kuumaa suihkua ei olekaan, mikä olisi auttanut.

Vihdoin, monen pyynnön (ja lopulta vaatimuksen) jälkeen kätilö tuli puoli kahdeksan katsomaan mua ja oi sitä iloa mikä syntyi, kun kuulin, että vihdoin ollaan viisi senttiä auki! Hetkeksi jopa kaikki kipu hävisi. Tai no, ehkä ei ihan hävinnyt, mutta olin niin innoissani, että vihdoin tapahtuu, nyt se vauva syntyy, nyt tämä on menoa!

Mut kuljetettiin pikapikaa synnytyssaliin, jonne mulle oli jo valmiiksi tilattu epiduraali. Taisivat tajuta viimein, että olen aika kipeä ja kiukkuinen. Epiduraali toimi kuin sulkaajätski ja auringonpaiste, ihan taivas! Makoilin siinä synnytyssalissa neljä tuntia odotellen loppuja senttejä. Kuunneltiin kanssa hyvää musaa ja juttelin tyhmiä kätilöiden kanssa. Myös ilokaasua otin hippusen ennenkuin epiduraali alkoi vaikuttaa ja siinä annosten lisäämisen välissä. En olekaan aikoihin ollut edes hiprakassa, joten oli hauska muistaa miltä se tuntuu :)

Hieman puolen yön jälkeen sain luvan alkaa ponnistamaan. Olihan se ponnistusvaihe hurja ja kipeäkin myös, mutta se kipu oli niin paljon helpompi kestää, koska tiesi, että pian vauva ihan oikeasti syntyy ja toisaalta sai tehdä fyysistä työtä ja purkaa kaikki aggressiot siihen. Enpä ollut etukäteen myöskään uskonut, että tulen karjumaan siihen malliin :) Pieni leijonaemo sisälläni taisi ottaa vallan.

Kello 00:52, lauantaina 5. lokakuuta N näki ensimmäistä kertaa tämän maailman ja en voinut uskoa silmiäni, kun poika nostettiin rinnalleni ihmeteltäväksi <3 Painoa 3635g ja pituutta 51cm. Apgar-pisteet 9. Äiti kursittiin kokoon, meille tarjoiltiin herkullista yöpalaa ja neljän aikaan pääsimme vihdoin perhehuoneeseen lepäämään. Tai no, siinä piti ensin opetella imetystä ja kaikkea sellaista, jonka olisin siinä väsymyksen tilassa kyllä mielelläni jättänyt myöhempään. Onneksi J piti vauvasta huolta aamuyön tunnit ja äiti sai ottaa unet.

Papereihin kirjattiin synnytyksen kestoksi 12 tuntia, mutta voin hyvällä omallatunnolla sanoa synnyttäneeni sen 78 tuntia. Kaikista rankinta oli ne kolme vuorokautta supistuksia. Kipu oli pahin siinä ennen synnytyssaliin pääsyä. Parasta oli epiduraali, mukavat kätilöt, rakkaan aviomieheni tuki ja kannustus - sekä sanomatta selvää, pieni rakas N, joka tuli ja teki meistä ihan oikean perheen.