Pojat tulivat eilen takaisin reissultaan, joka oli mennyt tosi hyvin! Nopsu oli päässyt näkemään poliisiautoja, paljon eläimiä, muumeja ja seurana oli ollut koko ajan kuusivuotias serkkupoika. Sekä tietysti mumma. Takaisin automatkakin sujui kuin tanssi, koska tyyppi oli nukahtanut heti startin jälkeen ja avasi silmänsä vasta kotipihassa. Rapsakat kolmen tunnin tirsat.
Eilen illalla sitten tehtiin se, mikä on jo pitään pitänyt tehdä; hyvästit tutille. Niin moneen kertaan jo olen huokaissut olevani tympääntynyt tutin perään ruinaamiseen, joten nyt oli aika. Myös päiväkotiin oltiin "luvattu", että kesän aikana se jää pois ja nyt vedellään viimeisiä lomaviikkoja. Oltiin jo aiemminkin juteltu kotona, että kun Nopsu ei enää tarvitse tuttejaan, niin viedään ne vauvalampaille. Tuossa lähellä olevalla maatilalla kun on paljon lampaita ja Nopsu kovasti pitää niistä. Ideaa tuki Late Lampaassa olevan vauvalammas, jolla.. on tutti suussa :)
No, voidaan sanoa, että äidillä on tämän vuorokauden ajan varmasti ollut sitä tuttia enemmän ikävä. Uskomattoman kivuttomasti luopuminen nyt taisi mennä Nopsun osalta! Eilen illalla tyyppi meni ihan normaalisti nukkumaan ja me istuttiin keittiön pöydän ääressä toisiamme tuijottaen, että nyt joko N tajusi homman TOSI hyvin tai sitten.. ei ollenkaan. Niinpä. Pian huoneesta kuului vaimea "isi" ja sitten vaativampi "ISI". Kun J meni ovelle, niin tyyppi oli myllännyt sänkynsä ihan sekaisin ja tapitti suurilla silmillä sängyssään, kysyen että "TUTTI!!". O-ou.
No, sitten kerrattiin, että minne ne tutit menikään ja muutaman hyssyttelykerran jälkeen poika kävi nukkumaan. Päiväunille suunnatessa tuttia kysyttiin kerran, johon riitti simppeli vastaus, että Nopsuhan vei tutit sinne pienille lampaille. Iltaunille sitä ei enää lainkaan muistettu kysellä. Aika huikeaa.
Paitsi että mulla on ikävä sitä. Tutti. Mun pieni vauva. Kyllähän vauva tarvii lohduksi tutin, eikö tarviikin? Mikä nyt sitä lohduttaa? Mun vauva. Pieni. Voih..
Meillä A ei koskaan syönyt tuttia mutta voin silti samaistua tunteisiisi! :)
VastaaPoistaHih, no meillähän tähän tutin syöntiin liittyy semmoinen pieni twist, että N oppi syömään sitä vasta vuoden ikäisenä! Tarina menee lyhykäisyydessään niin, että tutti löytyi lelulaatikosta ja yhtäkkiä se alkoi löytyä myös Nopsun suusta aika usein. Ja kun se toimi jatkuvaa kitinää ja valitusta vaimentavana välineenä, niin minä toivotin tutin lämpimästi tervetulleeksi taloon :) No, vähän vajaa vuosi siitä siis on haettu lohtua ja unille pääsyä - nyt onneksi taas meni päiväunille ihan mukisematta ilman, että eiköhän poika ollut jo sitten itsekin siitä valmis luopumaan!
PoistaHieno homma, että tutista luopuminen meni noin helposti! :) ja voi äitiä, kyllä se siitä helpottaa..
VastaaPoistaAika yllättävän helposti kyllä! Ja voi että.. joo.. ehkä minäkin joskus totun :)
PoistaMenipäs luopuminen upeasti! Fiksu poika. :)
VastaaPoistaJuu juu, katsos taitava äiti tietää oikean hetken ja konstit :P No ei, ihan yhtä tuurilla tämä menee kuin kaikki muukin äitiydessä :D
Poista