UUSI TYÖNKUVANI KAHDEN LAPSEN ÄITINÄ

Äitiys muuttaa kaiken. Sitä ennen olet melko pitkälti vastuussa omasta elämästäsi vain itsellesi. Jos valvot illalla myöhään, aamulla väsyttää nousta ylös, mutta voit valita mennä seuraavana iltana aiemmin nukkumaan. Voit kaataa ison pussin karkkia pöydälle kulhoon ja napsia siitä pitkin päivää. Jos sairastut, voit ilmoittaa töihin olevasi kipeä ja jäädä kotiin sairastamaan. Sairastamisella tässä kohtaa tarkoitetaan vielä yleensä peiton alla rauhassa makaamista. Kunnes tulee äitiys.

Äitinä oleminen on heittämällä yksi hienoimmista kokemuksista, mitä ihminen voi elämässään saada, joten älkää ymmärtäkö väärin, olen hyvin kiitollinen näistä lapsistani. Tietty vapaus ja rentous kuitenkin vedetään vessasta alas samantien, kun synnytyssalista lähdetään. Siitä eteenpäin vastuullasi on pienen, avuttoman ihmisen henki ja hyvinvointi. Eipä sen ihmeempää.

Opit pikkuhiljaa hoitamaan vauvaa ja vauva kasvaa ensin taaperoksi, sitten päiväkoti-ikäiseksi lapseksi. Alat itsekin rentoutua uudessa roolissasi äitinä ja huomaat, että satunnaisista uhmakohtauksista, yökasteluista, vesirokoista ja sen sellaisista huolimatta pärjäät ihan hyvin tehtävässäsi.

Ja sitten päätät hankkia toisen.

Punaiset viivat testiin, kaamea raskauspahoinvointi, kasvava maha, kivulias synnytys ja kotiutuminen. Siinä sitä sitten ollaan, uudessa tehtävässä kahden lapsen äitinä. Lähes neljävuotias, monopoliaseman juuri riipaisevasti menettänyt esikoinen ja pieni, avuton, kaiken huomion vaativa ihmistaimi. Onneksi olkoon!

Miten meillä sitten on mennyt? No ihan ok, vastaan kaikille kysyjille ja koetan miettiä jotain järkevää kerrottavaa arjestamme. Arki on vuoristorataa. On näitä hetkiä, kun Nopsu on päiväkodissa, Ludu nukkuu vaunuissaan ja minä saan aikaa rauhassa kirjoitella blogipostausta. Sitten on niitä hetkiä, kun itse on kipeänä, vauvalle ei kelpaa mikään muu, kuin jumppapallon päällä sylissä pomputtaminen ja isompi poika tarvitsee aivan välttämättä juuri sen yhden legopalan, jota ei löydy koko talosta. Ei sillä, että sitä vauvan hytkyttelyltä kauheasti pääsisit etsimäänkään. Ruoka-aika lähestyy ja mietit, montako kertaa vielä voit taikoa pakastimesta jotain sinne jemmaamaasi ruokaa...

Mutta niin, ihan hyvin meillä menee. Suurin onni on hyvä valinta lasten isäksi. Isimies hoitaa enemmän kuin oman osansa molempien lasten hoitamisen suhteen. Hän pärjää molempien poikien kanssa jopa paremmin, kuin minä. Kiitos hänelle suotujen pidemmän mallisten hermojen. Onni on myös Nopsun osa-aikainen päivähoito. Tuntuisi ihan hullulta pärjätä ilman sitä. On niin kiva, että hän pääsee päivittäin näkemään kavereitaan, leikkimään ohjatusti ja tekemään kaikkia kivoja retkiä. Toivottavasti voisimme mahdollisimman pitkään jatkaa pojan päivähoitoa edes osa-aikaisena.

Koti on yleensä yksi kaaos. Elämä on jatkuvaa priorisointia; kun saa kaikille ruoka-aikana ruoan tarjolle, jokaisella on suht puhdasta vaatetta päällä ja nukutaan tarpeeksi, jää kodinhoito jonnekin sinne sijoille viisi tai kuusi tällä listalla. Puhtaita astioita on oltava, joten koneen tyhjennys ja täyttö nousee listassa korkeimmalle. Imurointi ja vessojen pesu. Pölyt ehtii pyyhkimään myöhemminkin.

Olin jo varautunut jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen ja se onkin läsnä päivittäin. Tarvitsisin neljä minua. Yksi, joka olisi koko ajan vauvan kanssa, yksi olemaan Nopsun kanssa. Yksi, joka hoitaisi kodin, ruokaostokset, vaatehankinnat ja muut koti-/perhehommat. Ja vielä sen neljännen, joka kävisi lenkillä, joogassa, neuloisi ja meditoisi sekä nukkuisi pitkiä unia. Sanokaa mun sanoneen, jokainen noista olisi ihan kokopäiväinen duuni.

Mutta kun jakaantuminen ei käy päinsä, on vaan tyydyttävä siihen, että tekee parhaansa. Huomaan, että vaaka kallistuu koko ajan liikaa vauvan puoleen - se kun tavallaan vaatii läsnäoloa jatkuvasti eikä voi joustaa aikatauluissaan. Samaan aikaan lähes nelivuotias osaa kyllä olla uhmakas ja ärsyttävä kaikin keinoin - ja pahastua sydänjuuriaan myöten milloin mistäkin. Useammin meillä parkuukin isompi, kuin pienempi... Onneksi kaikki on vain vaiheita ja pian varmasti tasapainoa löytyy enemmän. 

Ja kun vielä joskus koittaa se päivä, että pojat leikkivät yhdessä... ai että!

Siihen asti, täysipäiväinen työ on tämä (maailman paras) työ kahden lapsen äitinä.