HYVÄ ÄITI SYNNYTTÄÄ ALATEITSE? AJATUKSIANI ÄITIYDESTÄ

Luin tässä yksi ilta uusinta Kaksplus-lehteä ja bongasin sieltä Essi Hellénin haastattelun. Ihana, kaunis ja lahjakas Essi! Haastattelu oli tehty muutamien väitteiden muotoon ja salamana sain idean, että hitsit minäkin haluan vastata näihin väitteisiin! Siispä kerrankin vähän pidempi ja pohdiskelevampi postaus. 

Hyvä äiti synnyttää alateitse. 

Synnytys on hurja kokemus. Joko tuolta alapään pienestä reiästä puskee pihalle monen kilon vauva tai vaihtoehtoisesti vatsaan suhaistaan ihmislapsen mentävä aukko, josta vauva nostetaan päivänvaloon. Olen itse alatiesynnytyksen kannalla, olenhan kaksi lasta niin synnyttänyt. Mutta tiedän monta tapausta, jossa sektio on ollut ainut järkevä ratkaisu monesta eri syystä. Jos meillä olisi ajatus kolmannesta lapsesta, vaatisin sektion perustuen siihen kipuun, jota koin tämän kesän synnytyksessä. Vaikkakin suosittelen kaikkia synnytyspelkoisia käymään juttelemassa kätilön kanssa ja edes harkitsemaan alatiesynnytystä, asetan kuitenkin nämä kaksi synnytystapaa täysin samalle viivalle. Loppujenlopuksi, sisälläsi on kasvanut vauva, joka on jotain kautta tullut ulos. Olet synnyttänyt. 

Hyvä äiti imettää vähintään vuoden. 

Aah, imetys! Mielestäni äidit kokevat liikaa painetta imetyksen onnistumisen suhteen. Sen aloitus kun ei osu mitenkään rennoimpaan hetkeen elämässä: mahastasi on juuri kaivautunut ihminen pihalle ja mullistanut koko perheen elämän. Jokapuolelle sattuu, hikoiluttaa, stressaa, väsyttää.. ja samassa pitäisi onnistua tisseillään ruokkimaan pieni tyyppi. Toivoisin enemmän alkumetreille tukea imetyksen aloitukseen ja siinä rinnalla tietoa pulloruokinnasta ja muutamat lohduttavat sanat, että imetys ei todellakaan ole ainut tapa ruokkia lapsi. Ja ettei pulloruokinta tee sinusta yhtään huonompaa äitiä. Samaan aikaan tiedostan kaikki imetyksen hyödyt ja tiedän, että olisin varsinkin Ludden kohdalla toivonut imetyksen kestäneen paljon pitempään. Samaan hengenvetoon hirveällä riskillä vielä totean, että en voi ymmärtää taaperoimettäjiä. Kyllä, sanoin sen ääneen. Imetys siis on omassa päässäni hyvin ristiriitainen asia, johon rehellisesti liittyy pettymyksen tunteita. Hyvä äiti ruokkii lapsensa parhaalla mahdollisella tavalla, joka kuormittaa koko perhettä isossa kuvassa vähiten. 

Kun lapsi syntyy, hän tulee osaksi meidän elämäämme. Meidän elämämme ei muutu. 

Meidän perheessä ekan lapsen kohdalla maailman suurin vitsi! Toisen lapsen kohdalla, vähän enemmän totta. Uskon, että useimmille se ensimmäinen lapsi laittaa kyllä elämän ja rutiinit ihan uusiksi. Varsinkin, jos lapsen saa siinä iässä, että on jo tottunut aikuiselämään ilman lapsia. Toinen lapsi onneksi sujahtaa jo mutkattomammin osaksi arkea. Elämä on kertaalleen jo muokattu "lapsiystävälliseksi", joten siinä mielessä se toinen menee siinä missä ensimmäinenkin. 

Kunnon äiti tuntee syyllisyyttä, jos ei ole vauvansa kanssa.

No just. Muotoilisin asian niin, että kunnon äiti viettää aikaa välillä muutenkin, kuin vauvansa kanssa.

Vanhemmuus ja sen askareet on mahdollista jakaa 50-50. 

Teoriassa kyllä. Ja käytännössäkin kyllä, mutta harvemmin varmaan toteutuu noin. Äitiysloman aikana on selvää, että vanhemmuudessa suuremman lohkon itselleen nappaa kotona oleva vanhempi. Jos nyt mietin meidän perhettä silloin, kun molemmat teki täyttä työviikkoa ja lapsi oli hoidossa, niin sanoisin, että äiti kantaa suuremman taakan ns. metatyöstä. Tiedättekö, huolehtii, että lapsella on oikean kokoiset kuravaatteet, huolehtii yhteydenpidon tarvittaessa päiväkotiin, varaa lääkäriaikaa, jos joku asia mietityttää... Ja kyllä, olen tästä myös muutaman kerran ärsyyntynyt. Sen sijaan meillä mies heittäytyy paljon enemmän leikkiin ja hullutteluihin lasten kanssa, kun äiti taas samalla aina siivoaa keittiötä, laittaa ruuan, tekee ostoslistaa jne. Että niin, molemmat ehkä tekevät asioita 50-50, mutta ne asiat vaan ovat erilaisia. 

Hyvä äiti on kotona vähintään vuoden, mielellään kolme. 

Hyvä äiti on kotona juuri niin kauan, kun se koko perheen dynamiikan, jaksamisen ja talouden kannalta on parasta. 

Äidillä on isää tärkeämpi rooli lapsen tunne-elämän tukemisessa. 

En edes ymmärrä kysymystä. Miksi olisi?

Nainen voi saada kaiken: kunnianhimoisen uran, tasapainoisen perhe-elämän ja mielekästä omaa aikaa. 

Voi. Helppoa se ei ole, eli vaatii varmasti paljon järjestelyä ja mahdollisesti kompromisseja, mutta mahdollista se on. Enemmän kuitenkin itse ajattelen, että pyrin saamaan mukavan uran, toimivan perhe-elämän ja jonkin verran omaa aikaa. Ei siis täysillä kaikkea, mutta mukavasti kaikkea! 

Vauva tuhoaa parisuhteen ja etenkin seksielämän. 

Anteeksi suorapuheisuuteni, mutta osaksi kyllä. Tähän vaikuttaa jonkin verran lähellä olevan tukiverkoston määrä. Jos on mahdollista päästä vaikkapa kerran kuussa ulos puolisonsa kanssa kahdestaan tai kuten olen kuullut, joskus jopa ulkomaan matkalle (!!), niin varmasti parisuhde selviää vähemmillä kolhuilla. Itse en edes muista, koska ollaan J:n kanssa käyty treffeillä. Tasan KAKSI kertaa ollaan päästy olemaan yö ilman Nopsua koko neljän vuoden aikana. En nyt silti sanoisi, että vauva (ja lapset) mitään pysyvästi tuhoaa, parisuhde vaan muuttaa muotoaan. Olen ehkä ankea realisti, mutta ajattelen tällä hetkellä, että me ollaan J:n kanssa tiimi, joka vetää tämän vauvavuoden läpi vaikka päällä seisten. Olen varma, että kun pojat vähän kasvavat, niin parisuhdekin saa enemmän omaa aikaa ja sitten voi taas fiilistellä sitä, kuinka hyvän valinnan tulikaan tehneeksi. 

Hyvä äiti jaksaa leikkiä nukeilla. 

Anteeksi, miksi nukeilla? Viitataanko tässä haastateltavan tyttölapseen? Varmaankin. Aika, no, sukupuolistereotyyppinen kysymys. Ei sillä, että tarttuisin näihin herkästi... *sarkasmia* :) 

Hyvä äiti jaksaa leikkiä. Kyllä. Mutta miten paljon ja kuinka usein? Siitä voi varmasti olla montaa mieltä. Itse en pidä itseäni minään superleikkijänä ja minulla on (äideille tyypilliseen tapaan) huono tapa jatkuvasti tehdä jotain muuta siinä sivussa tai välissä. "Äiti käy vaan laittaa noi pyykit, äitin täytyy ihan kohta tehdä ruoka, äiti vastaa tähän yhteen viestiin.." 

Äitiys tekee tytöstä naisen. 

Äitiys tekee naisesta äidin. Lähipiirissäni on lapsettomuutta ja olisi ihan naurettavaa sanoa, että äitiys liittyy millään tavalla naisen.. öö.. johonkin laatuluokitukseen, hahah. Miten sen nyt sanoisi paremmin? Jokainen tyttö kasvaa upeaksi naiseksi (okei, osa omasta tahdostaan myös miehiksi) ja osasta naisista tulee äitejä. 

Kaksi lasta on täydellinen perhekoko. 

Vajaan viiden kuukauden kokemuksella voisin sanoa, että useampi lapsi on parempi, kuin yksi. Heh, varmaan voisikin olla vähän huolestuttavaa, jos olisin vahvasti toista mieltä. Kyllähän sisarus tai sisarukset antavat lapsen elämään paljon. Opettavat sosiaalisia taitoja, empaattisuutta, jakamista ja parhaassa tapauksessa antavat loppuiäksi sydänystävän, joka on läsnä silloinkin, kun äiti ja isä eivät (enää) ole. Kaikki eivät kuitenkaan voi saada enempää lapsia ja osa eivät halua. En usko, että lapsista kasvaa yhtään sen "huonompia" niinkään. Yhtä lasta tulee varmasti paljon enemmän kuljeteltua harrastuksiin ja ystävien luokse, joten hyvät eväät elämään sekä sosiaalisia suhteita saa niinkin.

Kolme tai neljä lasta? Viisi tai kuusi? Jos itse olisin vasta 25 vuotias ja meillä olisi hyväkuntoiset isovanhemmat tukiverkkona, ehkä haaveilisin vielä joskus tulevaisuudessa kolmannesta lapsesta. Iso sisarusparvi on jotenkin romanttinen ajatus. Meille kaksi lasta on kuitenkin se täydellinen perhekoko.

Haastan kaikki Kaksplussan verkostobloggaajat tekemään tällaisen samanlaisen "omahaastattelun" blogiinsa :)