CAN'T ADULT - AJATUKSIA SISÄILMAONGELMISTA JA PÄIVÄHOIDOSTA

Tiedättekö sen tunteen, kun ei jaksaisi olla aikuinen? 

Koska muutamme oman asuinalueemme eri laidalle, olemme hakeneet Nopsulle päiväkotipaikkaa siitä ihan vieressä olevasta päiväkodista. Yksi asunnon valinnan iso kriteeri myös oli se, että vieressä on koulu, jossa poikien on hyvä sitten aloittaa opintiensä. Ensin selvisi talvella, että kyseisessä koulussa on sisäilmaongelmia. Nyt tällä viikolla selvisi, että ongelmat ovat myös koulun yhteydessä olevassa päiväkodissa! 

Hyvä ystäväni on opettaja ja hän altistui Jyväskylässä yhden lukukauden ajan sisäilmaongelmille. Tämä SUPERterveellistä elämää elävä sporttinen ihminen on esimerkiksi juuri tällä hetkellä sairaslomalla tuosta altistuksesta puhjenneen astman takia. Hän myös tiesi kertoa, että yli puolessa pääkaupunkiseudun kouluissa on sisäilmaongelmia. Siis aivan järkyttävää! Jos vuosi jo tuollaisessa koulussa voi tuhota ihmisen perusterveyden, niin entä kun koulussa on lapsi yhdeksän (tai päivähoidon kanssa jopa 14) vuotta? 

No, saimme juuri tiedon, että siirto ei onnistu, joten siinä mielessä ongelma on nyt sysätty pidemmälle tulevaisuuteen. Nopsu jatkaa tutussa päiväkodissa ja kuljetamme häntä (ja ehkä tulevaisuudessa molempia poikia?) sitten vaan vähän pidemmän matkan. Samalla kun toivomme, että kolmessa vuodessa oikeasti tuolle rakennukselle tehtäisiin jotain. 

No, koska päivähoidon oikeus on Vantaalla rajattu niin, että äidin kotona ollessa lasta saa pitää vain puolipäiväisesti hoidossa, ainut mahdollisuus Nopsun hoidolle tutussa päiväkodissa on niin, että hän on joka päivä 8-12 hoidossa. Ei siis mahdollisuutta olla kolmena (tai tarkemmin 2,5 päivää) viikossa, joka heittämällä olisi kuljetusten kannalta helpompi. Naurettavinta on se, että vaikka tuomme lapsen kahdeksaksi hoitoon, ei hänelle kuulu tuohon päivään aamupalaa. Kyllä, maksamme 60 % täydestä päivähoidon hinnasta (kysykää vaan, en tiedä miksi puolipäiväisyys maksaa 60 %) ja lisäksi poika ei tämän kolmen hoidossaolovuoden aikana ikinä ole syönyt hänelle nyt kuuluvaa aamupalaa (koska menee vasta yhdeksään hoitoon). Mutta puolipäiväisenä hän istuu siis tyhjän pöydän ääressä, kun kaverit kahdeksalta syövät aamupalaa. Olisi VÄHINTÄÄN reilua, että näin ollen "puolikkaiden" lasten hoitoaika olisi 8:30 - 12:30, jolloin aamupalan voisi syödä kotona ja tulla sitten leikkien alkuun hoitoon. Tosin taas kerran, miksi maksamme "täyden" hinnan ja ruoka puuttuu? 

Jotenkin sitä miettii, olisiko sittenkin pitänyt tehdä lapset "putkeen" niin, että olisi reilusti ollut niiden kanssa kotona. Nyt emme kuitenkaan pidä vaihtoehtona sitä, että neljävuotias, hoitoon jo kolme vuotta tottunut olisi vain minun ja vauvan kanssa kotona. Samalla miettii, olisiko sittenkin pitänyt muuttaa Helsingin puolelle, jossa moni lapsia koskeva asia on paremmin? Ja miettii, olisko sittenkin pitänyt panostaa vielä isompaan asuntoon, jotta mahduttaisiin kahden lapsen kanssa pitkään varmuudella asumaan? Toki toisesta lapsestahan ei ollut tietoa vielä silloin, kun asuntokaupat sovimme. Ja jos olisimme halunneet isomman asunnon, olisimme taas joutuneet tinkimään jostain muusta - todennäköisimmin sijainnista. 

Uuvuttaako ketään muuta välillä tämä aikuisen rooli ja siihen liittyvät päätökset ja vastuu? 

Jos tämä ei vielä riitä, niin olen tällä viikolla pohtinut myös Suomen päätöksiä käännyttää takaisin Afganistaniin turvapaikanhakijoita ja sitä, miten voi olla mahdollista, että sekä ystäväni että hänen isänsä on joutuneet kärsimään aivan kamalalla tavalla hoitovirheistä ja vastuuttomuudesta suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän taholta. 

Tuntuu, että elämä on tehtävä, johon ei ole oikeaa ratkaisua. Jotenkin vain koettaa tehdä parhaita mahdollisia päätöksiä tietäen, että nurkan takana voi kuitenkin vaania joku saavillinen kylmää vettä valmiina kaatumaan niskaan. 

Että ymmärrättekö, että haluaisin hetkeksi edes palata siihen aikaan, kun asuttiin Joensuussa Jyskynkujalla punaisessa rivitalossa? Käytiin lauantaisin keskustan Citymarketissa ruokaostoksilla ja mukaan sai valita Lauantaipussin. Jossa parhaita oli salmiakit ja huonoimpia vaahtokarkit. Päiväruuaksi oli lihakeittoa, ikkunasta näkyi metsä ja radiosta kuului se, "ääni kun on, nyt kansanradion" -sävelmä. Ja äitin masussa oli pikkusisko, jolle saattoi jutella navan kautta ja nähdä, kuinka hän istuu siellä pienellä punaisella puisella jakkaralla 💖 

EDIT: Hetki sitten tulleiden Tukholman suru-uutisten jälkeen olen entistä enemmän sitä mieltä, että en ymmärrä maailmaa...

ps. jos sain ahdistuksen tartutettua johonkuhun muuhunkin, niin katso uudelleen tuota ensimmäistä kuvaa. Onko mitään hienompaa maailmassa, kuin lapsen ilo, aitous ja viattomuus. Äitiys, siitä kyllä olen kiitollinen.