Olen vähän herkkis ja stressaannun helposti. Sekä huolestun heti jos joku asia tuntuu olevan pielessä. Voi siis arvata, etten ole paras ihminen handlaamaan lapsen äkillistä sairastumista. Jos suoraan sanotaan, tunnen olevani siinä lajissa surkein äiti ikinä.
Eilen sain taas tahtomattani (no, kuka sitä tahtoisi) kosketusta aiheeseen. Nopsun vointi ns. romahti ihan puolessa tunnissa ja kaahasimme ensin keskustaan Pikkujättiin, josta suoraan päivystykseen Jorvin sairaalaan. Onneksi onneksi onneksi onneksi onneksi J oli kotona. En tiedä, miten olisin selvinnyt yksin. Jo siis ihan lapsen kantamisesta paikasta toiseen oman mahani kanssa sykkeen ollessa varmasti 150 koko ajan. Puhumattakaan huolen musertavasta painosta.
Onneksi syy salamana nousseeseen kuumeeseen ja sen aiheuttamiin muihin "vaivoihin" selvisi - keuhkokuume. Ja kiitollisuus siitä hyvästä hoidosta ja kohtelusta, jota Jorvin lasten päivystyksessä saimme. Paikalle kun saapui todella huonovointinen lapsi isänsä sylissä kalpeana kyhjöttäen ja täristen sekä järjettömän huolestunut, mutta toki parhaansa sen peitelläkseen tekevä äiti, niin oli kullan arvoista saada empaattinen ja fiksu hoitaja, joka minuutissa juttelullaan ja varmoilla otteillaan rauhoitti äidin ja sai pojan luottamuksen 100 % puolelleen. Muutamassa tunnissa vointi alkoi jo helpottaa ja pääsimme yöksi lopulta kotiin. Yö tosin meni vähän harakoille, koska lääkkeitä piti antaa neljän tunnin välein ja itse en pystynyt oikein noissa väleissä edes rauhoittua nukkumaan.
Tämän tyyppiset skenaariot ovat oikeasti ne, jotka minua äitinä eniten pelottavat. Pelkään, että lapselle/lapsille käy jotain. Minuun iskee tunne, että äkillinen sairastuminen on kuin syöksyminen jyrkänteeltä jonnekin synkkään, mistä ei ole paluuta. Mieleni syötti eilisen illan tauotta kauhuskenaarioita tyyliin "se oli ihan tavallinen, ihana sunnuntaipäivä, kunnes..." Pelkään, että en itse kykene pysymään vahvana ja rauhallisena. Etten yksinkertaisesti kestä tilannetta. Nimittäin sietämättömältä se eilenkin tuntui. En ole ihan varma, miksi koen nämä tilanteet niin vahvasti. Toki nyt vahvistuksena oli vielä ihanat raskaushormonit :)
Eilinen meni ok, koska meitä oli kaksi aikuista ja yksi lapsi. En todellakaan osaa kuvitella, millainen tilanne olisi ollut, jos meitä olisi ollut täällä kotona sairastumisen hetkellä minä yksin ja Nopsun lisäksi vauva. Kai siitä jotenkin selviäisi, koska vaihtoehtojakaan ei ole, mutta tuo skenaario scares the shit out of me, suoraan sanottuna. Tähän lisänä se, että meillä ei todellakaan ole mummola missään semmoisen matkan päässä, että paniikkitilanteessa olisi apua.
Ja KYLLÄ, olen tietoinen siitä, että lapsilla on oikeasti vaikeita sairauksia, jopa parantumattomia sellaisia. Ja hengenvaarallisia tilanteita tulee eteen - jopa usein!! Jep, jos äskeinen skenaario ei vielä ollut tarpeeksi paha, niin voidaan siirtyä tälle asteelle :)
Tämä on vähän arka aihe, joten en nyt kaipaa yhtään sellaista "mitäs hankit lapsia, jos susta ei ole edes tuollaiseen" -kommenttia. Sen sijaan jos on hyviä vinkkejä siihen, miten selvitä äitinä tiukoista, itselle pelottavista tilanteista, niin kuulen mielelläni.
Täällä onneksi tänään on koko porukka toivuttu hyvin. Nopsu suostuu ottamaan lääkkeet lahjonnan voimin ja nukuttiin molemmat kolme tuntia päiväunia. Pientä lämpöä on ollut, mutta muuten poika on ihan oma itsensä. Kuinka kiitollinen sitä onkaan toisen komentelusta, pieruvitseistä ja jatkuvasta leikkiin ruinaamisesta tällaisen kokemuksen jälkeen 🙏
ps. kevennyksenä (?) hyvä tänään kuulemani lause: "Do not fear childbirth, that's the easy part. There is no epidural for motherhood." :)
Varmasti ihan kauhee tilanne! Ite oisin varmasti ihan paniikissa, mutta onneksi kaikki selvisi nopeasti ja vointi koheni! Ite oon ihan palasina jo pelkästä perus kuumeesta, kun neiti on ihan voimat pois kun vertaa mitä se normaalisti on. Nyt meillä on tullut myös muutamaan kertaan nenästä verta, niin se myös on ihan hirveetä, kun melkeen pyörryn kun nään edes verta. Ja sit kun nään, että se valuu ja se haju yökkk. No tää nyt ei varmaan yhtään helpottanut taas sun oloa :D Mut kyllä näistä selviää, vaikka ois vaan kolmistaan vauvan kanssa. :)
VastaaPoistaJoo, jotenkin sitä vaan sitten selviää - näin kai se on. Meillä ei Nopsulle koskaan ole sattunut edes mitään semmoista tapaturmaa tai muuta haaveria. En osaa sanoa, miten semmoisessa tilanteessa reagoisin. Luulen, että mulle pahin mörkö on epätietoisuuden pelko. Sunnuntainakaan kun ei oikeasti tiennyt moneen tuntiin, että miksi lapsi meni niin huonoksi. Ehkä tapaturma olisi SIINÄ mielessä helpompi itse käsitellä, kun tietää syyn. Who knows? Meille muuten aina voi paniikkitilanteessa tuoda sitten Lilianin tai Patrikin hoitoon, jos joskus tarviitte apua <3
PoistaLuulen, ettei kukaan ole vahvimmillaan tällaisissa tilanteissa. Kuulun itse myös tähän hieman "hysteeriseen" joukkoon äitejä jotka ei ehkä ole parhaimmillaan tällaisessa stressitilanteessa. Olen aikoinani saanut eräältä ensiapuhoitajalta ohjeet, että erilaiset mahdolliset tilanteet kannattaa käydä mielessä läpi. Se valmistaa ja auttaa toimimaan oikeassa tilanteessa. Miten toimin jos lapsi saa ison haavan? jne.
VastaaPoistaEn koskaan unohda tunnetta kun olin kahden pienen kanssa yksin kotona ja toinen lapsista kompastuu ja saa haavan leukaan niin että leukaluu näkyi. Luulen, että en näyttänyt ulospäin hysteriaani lasten edessä, mutta kun tilanteeseen saapui hetken päästä toinen aikuinen apuun niin muistan että käteni alkoi täristä ja menin pieneen shokkiin. Onneksi pääsimme ensiavun kautta suoraan hoitoon rauhallisten hoitajien luokse. Kauhutilanteissa sitä pystyy kummallisesti toimimaan, mutta niistä järkyttyy silti. <3<3
Toi on kyllä hyvä vinkki, että vähän käy läpi etukäteen asioita. Itsekin koetin kyllä käydä läpi parin viime kerran jälkeen sitä, että miten selviäisin vastaavasta tilanteesta toisella kertaa paremmin ja ehkä tämä jo hitusen paremmin meni. Vaikka nyt tuntuu vasta, että alkaa oma syke olemaan normaalilla tasolla :)
PoistaToi on muuten varmaan ihan totta, että paniikille tulee yleensä sijaa vasta silloin kun se on mahdollista. Tajusin juuri, että tämä oli kolmas tämmöinen "äkkilähtö" lapsen kanssa ja tokalla näistä kerroista olin yksin. Tai no, onneksi paras ystäväni oli kylässä, mutta ns. vastasin tilanteesta yksin. Tässä tapauksessa paniikki iski kunnolla vasta, kun isimies saapui muutamien tuntien päästä sairaalalle. Siihen asti vaan meni jollain automaattivaihteella. Ehkä meissä äideissä sitten kuitenkin on jonnekin piiloon asennettuna semmoinen extravaihde, jolla hätätilanteet hoidetaan. Vaikka se etukäteen ajateltuna ei kovin mahdolliselta tunnukaan.
Kiitos kommentista <3
Feel you!! Meillä oli 2v tytöllä eka oikeesti kova flunssa nyt taannoin ja olin aivan älyttömän huolissaan kun ei syönyt juuri mitään ja kuume vei aivan voimattomaksi eikä tietenkää lääkkeitä ois suostunu ottaan.. oli yhtä tuskaa. Sit se lopulta ei reagoinu mun puhutteluun kerran kun kuume taas nousi (siis toki ei muutenkaa aina vastaa, mutta ei selvästi ymmärtäny että puhuin) ja näytti et taju lähtee. sillon soitin heti hätäkeskukseen - sen puhelun aikana onneks sit alko taas "palaamaan". Kuitenki siinä pysyin rauhallisena päälle päin, vaik olin älyttömän huolissaan. Korvatulehus siellä lopulta oli sit ja taustalla toki joku ärhäkkä virus. Siitä kun selvittiin nii 6vk vauva sai saman taudin ja sen kans oltiin pari vrk osastolla.. mut siel oli toisaalta helpottavaa olla kun oli koko ajan apu lähellä. On se vaan niin rankkaa kun oma lapsi on sairas, älytön tsemppaus heille joilla on muutakin kuin satunnaisia infektioita..
VastaaPoistaAnteeksi vastauksen viive!
PoistaHuh, kun kuulostaa pelottavilta kokemuksilta nuo, mistä kerroit! Ja on myös niin äärimmäisen totta, että saa olla järjettömän kiitollinen perusterveestä lapsesta <3
Voi ei, onneksi tosiaan teitä oli kaksi ja saitte Nopsun nopeasti hoitoon. Meidän T:llä oli kans joskus keuhkokuume ja hengittäminen meni tosi vaikeaksi ja pelästyttiin pahasti. Vasta myöhemmin tajusin, että ambulanssinkin olisi toki voinut soittaa.. Mutta tosiaan, aina kun oma lapsi sairastaa, niin tuntee kyllä extra-jättisuurta sympatiaa vakavasti sairaiden lasten vanhempia kohtaan. Sydän pakahtuu siitä.
VastaaPoistaAnteeksi kamala viive vastauksessa! Joo, mä kans mietin viime viikolla näitä asioita pohtiessani, että jos tuntuu, että esim. yksin kahden lapsen kanssa ei pärjää ja tulee joku akuutti hätä, niin sitten vaan soitetaan ambulanssi. Sieltä tulee kaksi aikuista ihmistä, jotka auttaa. Se pitää kyllä muistaa. Toivottavasti tosin ei koskaan tarvitse sitä tehdä.
PoistaToivottavasti teillä oli hauska vappureissu - SUPER harmi, ettei pystytty nyt näkemään, mutta tulkaa pian taas uudelleen tälle suunnalle!! <3
Sisko <3
VastaaPoista